Elämää aikuislapsena (eli huhtikuun kuulumisia)

Yli kaksi viikkoa kulunut "suurista oivalluksista", ja vieläkin on hyvä meno päällä. Taitaa olla henkilökohtainen ennätys menossa.

Ihmeellistä, miten suuri voima ajattelutavan muutoksella voi olla. Välillä tuntuu, että meinaan haljeta riemusta, kun tuntuu niin mahtavalta fiilistellä maailmaa uudesta näkövinkkelistä, ilman aiempaa menneisyyden painolastia. Plus sain viettää torstai-illan parhaalla mahdollisella tavalla: kaverin ja online-tuttujen kanssa persoonallisuuden eri piirteistä keskustellen ja hyvää musiikkia fiilistellen. Tutustuin muun muassa tällaiseen biisiin ja videoon, joka vie mielen hyvällä tavalla "hämärän rajamaille":

Eilen loppuivat myös työt rengasliikkeessä, jossa olen työskennellyt nyt huhtikuun ajan sesonkiapulaisena. Oli kyllä mielenkiintoista työskennellä ympäristössä, joka on lähestulkoon vastakohta niille piireille, missä olen yleensä pyörinyt. 4/5 työntekijöistä miehiä, henkilökunnan jääkaappi täynnä makkaraa ja pizzaa (kauramaidon ja tahinitahnan sijaan), joka puolella bensan katkua ja työkoneiden pärinää ja kauniiden sanojen sijasta huomiota osoitetaan huutamalla jotain puolittain ivallista, kuten "mitä sä taas mesoat siellä" tai "tää paikka on kohta konkurssissa sunkaltasten työntekijöiden vuoksi". Mutta oudolla tavalla tunsin oloni melko kotoisaksi kaiken tämän maskuliinisen loanheiton keskellä. En voi ainakaan sanoa, että työpaikalla olisi ollut tylsä ja pysähtynyt ilmapiiri. (Itse asiassa meininkiä ja yllätyskäänteitä oli sen verran paljon, että jokaisesta päivästä olisi helposti saanut kokoon yhden tunnin mittaisen tosi-tv-jakson.)

Mua varoiteltiin etukäteen siitä, että naisena tänkaltaisessa ympäristössä voi olla vaikea sopeutua joukkoon. Ja kyllähän sitä totta puhuen muutamat silmäparit kääntyi, kun meikäläinen sipsutteli kukkaiskuvioisessa paidassa ja täydessä meikissä kuusikymppisten äijien seassa ja renkaiden myymisen sijaan lähinnä keitteli kahvia ja hymyili nätisti vastaantulijoille. Taidettiinpa mua alussa tytötelläkin useampaan otteeseen ja kerran jopa kutsua prinsessaksi (puoli-ivalliseen sävyyn, ei mitenkään ihailevasti). Mutta täytyy sanoa, että Suomen kaltaisessa maassa jopa rengasliikkeessä saa naispuolisena ihmisenä työskennellä rauhassa. Varsinkin liikkeen vanhemmat herrasmiehet olivat tosi ihania ja kyselivät multa kaikenlaista opintoihin ja tulevaisuudensuunnitelmiin liittyen.

Random lounastaukoselfie.

Parasta työpaikalla oli kuitenkin ehdottomasti se, että löysin työntekijöiden joukosta toisen Muse-kuuntelijan! Asia, jota en ole pitkään aikaan odottanut tapahtuvaksi enkä varsinkaan rengasliikkeen kaltaisessa paikassa. Iso plussa kyseiselle tyypille myös siitä, että hän rankkasi Origin of Symmetryn (2001) Musen parhaimmaksi levyksi. Kukaan ihminen, joka kykenee arvostamaan kyseistä parhautta, ei voi olla sielultaan täysin läpimätä.

Juttelimme kyseisen tyypin kanssa musiikista myös yleisluontoisemmin, ja lopulta tilanne johti siihen, että mulla on tällä hetkellä laukussa lista erilaisista kauhurock- ja goottitranceyhtyeistä, joihin mun pitäisi tässä kevään ja kesän aikana tutustua. Ehdin jo katsastaa Youtubessa yhden työkaverin suosittelemista kokoonpanoista, meksikolaisen Hocicon, jonka tuotanto kuulostaa omiin korviini sekoitukselle EDM:ää, industrialia ja death metal -laulantaa. Mielenkiintoinen kombo, ja biisit tuntuvat paranevan joka kuuntelukerran jälkeen. 

Tällaisten kokemusten jälkeen olen yhä vakuuttuneempi siitä, että elämän yksi keskeisimpiä tarkoituksia on fiilistellä hyvää musiikkia ja jakaa näitä elämyksiä toisten ihmisten kanssa. Ei nimittäin ole mitään hienompaa tapaa ylittää sukupuoli-, ikä-, kansallisuus- ja koulutuserojen luomat raja-aidat kuin huomata, että toinen osapuoli on myös käyttänyt useita tunteja elämästään psykedeelisen avaruusrockin kuunteluun. 

Muita asioita, jotka ovat tuottaneet hyvää mieltä viime aikoina: Olen viime aikoina ollut aiempaa aktiivisempi eräässä MBTI-aiheisessa Facebook-ryhmässä, ja se on tuonut paljon odottamatonta iloa ja uusia FB-tuttavuuksia elämään. Ryhmässä oli tällä viikolla muun muassa keskustelua siitä, miten oman persoonan eri puolia voi kuvata taiteen avulla, ja kyseinen keskustelu tuotti lopulta kaksi eri aktiviteettia: a) esitä oman MBTI-persoonasi eri puolet (kognitiiviset funktiot) musiikin muodossa b) kuvaa kuvataiteen, runouden tai musiikin avulla, millaiseksi koet oman psykeesi eri puolet (Id, Ego ja Superego). Innostuin erityisen paljon jälkimmäisestä tehtävästä, sillä huomasin sen kautta, kuinka suuria ristiriitoja Idin (viettipohjan) ja Superegon (yliminän) välillä on elämässäni ollut ja kuinka paljon läheisemmäksi olen viime aikoina tullut Idin kanssa. Tästä lisää juttua myöhemmin!

Kyseisestä keskustelusta tarttui mukaan myös alla oleva biisi, jonka eräs kalifornialainen nuori mies linkkasi kuvaillessaan omaa ekstroverttia puoltaan. Jos unirytmin oikaiseminen ym. sujuu suunnitelmien mukaan, tämä biisi tulee saattamaan minua kesäkuntoon tulevasta viikonlopusta lähtien. #hallussa 2017 #juoksesikajuokse

Viikon kohokohta oli kuitenkin ehdottomasti "totuus vai tehtävä" -keskustelu, johon osallistuin samaisessa FB-ryhmässä. Eräs keskusteluun osallistuneista naisista (30-40 v. amerikkalainen liberaali) sai tehtäväkseen osoittaa kannatusta Trumpille tarrojen, t-paidan tms. muodossa. En tiedä, mikä aivohäiriö minuun iski, mutta päätin ottaa osaa kyseiseen Trump-iloitteluun ja antaa naiselle seuraavan tehtävän: "Write a post either on your FB wall or one of the MBTI groups stating that you have seen several sex dreams of Trump and wonder whether it's alarming or not." Aluksi tehtävän saanut nainen protestoi tehtävää vastaan, mutta lopulta yhteen MBTI-ryhmistä ilmestyi tehtävänannon mukainen postaus Trump 2016 -paitaa esittelevän kuvan kera:

I kid you not, kyseinen postaus keräsi lyhyessä ajassa yli 70 kommenttia (2700 jäsenen ryhmässä), ja ihmisten mielipiteet olivat (ymmärrettävistä syistä) hiukan kahtiajakautuneet. Osa epäili naisen mielenterveyttä, osa nousi puolustamaan häntä ja totesi, ettei omituisissa seksifantasioissa ole mitään väärää tai sairasta, osa puolestaan paljasti omat politiikkoaiheiset fantasiansa. (Ilmeisesti ainakin Elisabeth Warren on monien liberaalimiesten ja -naisten päiväunien kohteena.) Hiukan harmitti poloisen liberaalinaisen puolesta, joka joutui lukemaan useamman kommentin verran ihmisten vinoilua aiheesta, mutta toisaalta koko kevään parhaiden naurujen jälkeen on vaikea tuntea hirvittävää katumusta asiasta. Nuorenin ainakin 10 ikävuoden verran kyseistä keskustelua lueskellessani.

(Plus juttelin kyseisen naisen kanssa FB-chatissa myöhemmin ja hän tuntui myös pitävän kyseistä tapausta lähinnä huvittavana eikä kantanut yhtään kaunaa. So all good.)

Tällaisia asioita harrastellessa sitä joskus miettii, että joillakin ikätovereilla on jo tässä vaiheessa aviopuoliso, lapsia ja omistusasunto, kun taas meikäläinen kuluttaa vapaa-aikansa pelaamalla virtuaalista totuutta ja tehtävää randomien nettituttavuuksien kanssa. Toisaalta en tiedä, haluanko koskaan aikuistua liikaa. Elämä trance metallia kuuntelevana aikuislapsena on kuitenkin harvinaisen mukavaa.

Onnellisemman elämän alku

Outo tunne. Se kun on onnellinen. Enkä viittaa tässä nyt hetkelliseen "jee, ihanaa, mahtava meininki, wuhuu" -fiilikseen vaan tasapainoiseen, omaa itseä, muita ihmisiä ja elämää arvostavaan onnellisuuteen.

Hassua tuntea tällä tavoin siinäkin mielessä, että vielä muutama viikko sitten olin kaikkea muuta kuin onnellinen. Tunsin selittämätöntä ahdistusta iltaisin ja saatoin havahtua kesken nukkumaanmenon tunteeseen, että olen menettämässä kontrollin omasta kropastani enkä enää tiedä, mitä olen tekemässä. Unettomuus vaivasi myös lähes jokainen yö, ja ihmissuhteet alkoivat rakoilla. En enää muistanut, mitkä asiat tuottavat minulle hyvän fiiliksen. Tunsin itseni suurimman osan ajasta arvottomaksi ja hyödyttömäksi.

Tilanne oli kääntymässä melko epätoivoiseen suuntaan, kunnes tajusin ottaa yhteyttä YTHS:ään ja varata ajan hoitajalle. Kyseinen tapaaminen piristi minua enemmän kuin osasin odottaa. Hoitaja tuntui ymmärtävän ajatuksiani ja osasi antaa neuvon, josta oli minulle oikeasti hyötyä: oman minuuden löytämisen sijaan voi olla toisinaan hyödyllisempää miettiä, millainen itse haluaa olla ihmisenä. Kyseinen neuvo antoi minulle tunteen siitä, että voin uusien oivallusten odottamisen sijaan ottaa myös tilanteen haltuun ja olla oman minuuteni herra (tai rouva).

Hyvin pian kyseisen tapaamisen jälkeen tutustuin myös kämppiksen opastamana Nonviolent Communication -vuorovaikutusmenetelmään, jossa korostetaan tarpeiden tunnistamisen tärkeyttä omien tunteiden ymmärtämisessä. Tämä johdatti minut miettimään omia tarpeitani perusteellisemmin ja sai havaitsemaan, kuinka monia (tukahdutettuja) tarpeita minulla on läheisissä ihmissuhteissa. En pysty kunnolla rentoutumaan ihmissuhteissa vaan kaipaan jatkuvasti toisen osapuolen huomiota, tukea ja hyväksyntää osakseni. Jos toinen ei pysty tarjoamaan tätä (kuten ei aina joka tilanteessa pysty), alan pelkäämään hylätyksi tulemista ja ryhdyn itse työntämään toista kauemmaksi minusta. Toisaalta ajatus toisen ihmisen menettämisestä ahdistaa, sillä tunnen itseni arvottomaksi ilman toisen ihmisen hyväksyntää ja tarvetta minua kohtaan. Tapahtui ihmissuhteissa siis mitä tahansa, se jossain määrin aiheuttaa minulle ahdistusta ja arvottomuuden tunnetta. 

Kirjoitin kyseisen pohdinnan päätteeksi googleen hakufraasiksi "riippuvuus toisesta ihmisestä" ja huomasin hakutulosten joukossa linkin läheisriippuvaisuutta koskevaan artikkeliin. Kyseisen artikkelin lukeminen oli hyvin silmiä avaavaa mutta myös shokeeraavaa. Tajusin, että pienestä lähtien tuntemani epävarmuus johtuu todennäköisesti siitä, etteivät tietyt emotionaaliset tarpeeni ole tulleet tyydytetyiksi lapsuudessa ja olen sen vuoksi alitajuisesti samaan aikaan sekä pyrkinyt tukahduttamaan kyseiset tarpeet myös aikuisiällä että kaiken aikaa janonut muilta kykyä huomata kyseiset tarpeet ja täyttää ne. Tämä sisäinen ristiriita on lopulta johtanut siihen, että olen muuttunut riippuvaiseksi minulle läheisten ihmisten ja yhteisöjen hyväksynnästä enkä ole kyennyt näkemään itsessäni mitään arvoa kyseisten ihmissuhteiden ulkopuolella.

Oman läheisriippuvaisuuden tajuaminen tuntui aluksi todella raastavalta, sillä oli vaikea myöntää itselle, että perustarpeiden täyttymisestä huolimatta lapsuuteni ei ollut kovin onnellinen ja että vanhempien väliset ristiriidat yms. ovat heijastuneet omaan mielentilaan ja käytökseen myös myöhemmällä iällä. Toisaalta tuntuu helpottavalta huomata, ettei epävarmuuteni ole täysin synnynnäistä ja pysyvää. Ja että asian tiedostamisen myötä minulla on mahdollisuus aloittaa uusi elämä, jossa tyytyväisyys itseen ei ole riippuvaista ulkopuolisista tahoista ja annan omille tarpeilleni ja haluilleni aiempaa enemmän arvostusta. 

Olen viime viikkoina pohtinutkin tavallista syvällisemmin, millaisia asioita haluan saavuttaa elämässäni ja mitkä asiat tekevät minut onnelliseksi. Olen tähän mennessä havainnut ainakin seuraavat kaksi asiaa: Ensinnäkin taide (tai ainakin tietyntyyppinen taide) saa minut aidosti tuntemaan oloni haltioituneeksi ja elossa olevaksi. Erityisesti minua kiehtovat kohtaukset tai teokset, joissa visuaaliset, auditiiviset ja dramaattiset elementit yhdistyvät toisiinsa kiehtovalla ja/tai tunteita herättävällä tavalla. 

Toisekseen olen tällä hetkellä kohtalaisen vakuuttunut siitä, ettei minua ole tarkoitettu suorittavaan "kahdeksasta neljään" -työhön. Olen kuitenkin perusluonteeltani ideoija ja uuden luoja ja koen loppupeleissä suuremmiksi vahvuuksini rohkeuden ja heittäytymiskyvyn kuin ylitunnollisen puurtamisen. Tätä on vain ollut vaikea myöntää itselle, sillä jostain syystä ihmisiä, jotka haluavat saada tulosta aikaan vähemmällä vaivalla, pidetään automaattisesti laiskoina. No, pakko kai se on myöntää: olen perusluonteeltani laiska. Jos minulla olisi mahdollisuus tienata tuhansia, jopa miljoonia euroja Instagram-kuvilla tai Youtube-videoilla, en häpeilisi tienata kyseisellä tavalla elantoani.

Tuntuu hyvältä myöntää nämä puolet itsessä, vaikka veikkaan niiden vuoksi nyky-yhteiskuntaan sopeutumisen olevan ajoittain vaikeaa. Pakko vain uskoa siihen, että itseä kiinnostavien juttujen ja oman polun kulkeminen johtaa lopulta parempaan lopputulokseen kuin väkinäinen massan mukana kulkeminen. Ainakin saan edes hetken nauttia tästä vapauden ja onnen tunteesta, minkä omien salattujen puolien hyväksyminen on mahdollistanut.

Tässä vielä lista muista ihanista asioista, joita viime aikoina on tapahtunut. Niitä on paljon!

- Sain erään ihmissuhdesotkun selvitettyä ja tunnen nyt kyseistä ihmistä kohtaan enemmän rakkautta ja lämpöä kuin koskaan aiemmin. Huomasin myös, että kykenen kiintymään toiseen ihmiseen myös terveellä tavalla.

- Näyttää myös siltä, että saan ulkomaan vieraita toukokuussa! Jee! <3

- Aivot ovat tuottaneet niin paljon ideoita ja tulevaisuudensuunnitelmia, että kärsin tällä hetkellä suoranaisesta runsaudenpulasta. Mutta se ei tunnu ollenkaan ahdistavalta, päinvastoin! Niin kauan kuin on ideoita, on myös iloa elämässä. 😊

- Huomasin myös mol.fi-sivulla kiinnostavan työpaikkatarjouksen, joka sopii nykyiseen elämäntilanteeseeni ja mielentilaani paremmin kuin hyvin. 

- Kevät! Aurinko! Musiikki!

- Nukkuminen on ollut viime aikoina helpompaa kuin koskaan aiemmin viimeisen kahden vuoden aikana. Nukahdin eilen vahingossa jo iltakymmeneltä kattovalon loisteeseen, ilman korvatulppia, silmäsuojuksia ja ikkunan peittämistä verhoilla. Enkä herännyt illan aikana kertaakaan kesken unien tai nähnyt painajaisia. Tämä on kyllä iloisin yllätys pitkään aikaan.

- Muutenkin ollut tosi tuottelias ja reipas olo viime aikoina. Välillä tekee vain mieli hyppiä paikasta toiseen, kun on niin paljon energiaa ja intoa. Ihana fiilis!

Tässäpä tämän ylipirteän blogipostauksen lopuksi yksi lempilenkkeilykappaleistani ja musavideo, joka saa minut aina tuntemaan lämpimän, poskipäitä hyväilevän tuulenvireen kasvoilla. Aurinkoista huhtikuun jatkoa kaikille lukemaan eksyneille!

Tunneherkän naisen päivä

Olen törmännyt internetissä aika ajoin alla olevaan meemiin. Alun perin sen toi tietoisuuteeni eksäni, joka halusi kuittailla minulle mielialojen vaihtelusta:

Kyseinen meemi tuli mieleeni eilen, kun tunsin eläväni harvinaisen tunnerikasta päivää. Olen nyt viime päivät tuskaillut unettomuuden, ahdistuksen tunteen ja ihmissuhdeongelmien parissa, ja se on laittanut tunne-elämäni täysin uuteen kuosiin. Kolmen huonosti ja parin hyvin nukutun yön jälkeen päiväni näytti suurin piirtein tältä:

klo 8:00: ärtymys, raivo

Herään jostain syystä kiukkuisena (mikä on minulle kohtalaisen vieras tunne), minkä vuoksi minun tekisi heti ensimmäiseksi mieli nostaa joku seinää vasten ja huutaa. Tajuan padonneeni sisälleni aimo annoksen ärtymystä ja turhautumista ja päätän helpottaa oloa ilmanyrkkeilyllä ja laatimalla listan kaikista asioista, jotka vituttavat minua eniten tässä maailmassa. (Harkitsin jopa julkaisevani kyseisen listan täällä mutta totta puhuen se oli liian noloa luettavaa...)

klo 11:15: suru, katumus

Olen matkalla YTHS:n hoitajan luo puhumaan uniongelmistani. Lähetän matkan varrella tekstarin kaverilleni, jonka kanssa olemme päättäneet pitää etäisyyttä viimeaikaisten tunnemyllerrysteni vuoksi. Kaveri ei halua rikkoa puhetaukoa, ja purskahdan itkuun keskellä ratikkaa. Yritän saada itseni kasaan ennen hoitajan tapaamista.

klo 11.30-12: kipeä suru, epätoivo

Istun hoitajan vastaanotolla, ja hän kysyy minulta eri kysymyksiä uniongelmiin liittyen. Lopulta päädyn puhumaan kaikesta mahdollisesta (viime vuosien aivosumusta, tyytymättömyydestä omaan itseen, ihmissuhdeongelmista yms.), enkä pysty pitämään kyyneliä kauaa sisällä. Tunnustan, että tunnen oloni hiukan joka paikassa vääränlaiseksi, mikä on heikentänyt aika tavalla itseluottamustani.

klo 12-12.30: toivon pilkahdus

Hoitaja on hyvin ymmärtäväinen ongelmiani kohtaan ja tekee puheistani päätelmän, että minulla on persoonan ydin hukassa. Nyökyttelen vaisusti vastaukseksi. Hoitaja esittää, että voisin oman minän etsimisen sijaan pohtia, mitä minä haluaisin olla ja mitä piirteitä haluaisin itsessäni kehittää. Koen saavani uuden oivalluksen ja tunnen oloni toiveikkaammaksi tulevaisuutta kohtaan kuin pitkään aikaan.

klo 12.30-16: rentous, huolettomuus

Käyn hoitajatapaamisen jälkeen kiireettömällä lounaalla ja syön aterian päätteeksi kaksi ihanaa Fazerin suklaakonvehtia. Mietin samalla, mitä kaikkea haluaisin tehdä tulevaisuudessa, ja saan pari hyvää ideaa. Järjestelen paluumatkalla hiukan työasioita kannettavan äärellä ja olen niin syventynyt ajatuksiini, että ajan vahingossa oikean pysäkin ohi ja jatkan matkaa takaisin kohti keskustaa. En kuitenkaan jaksa stressata asiasta vaan palaan suosiolla takaisin rautatieasemalle ja teen uudelleen saman 40 minuutin matkan kohti kotia.

klo 17: epäusko, huvittunut ärtymys

Päädyn kotona tekstailemaan erään toisen kaverin kanssa ja käymään läpi kuulumisia. Alamme puhua kolmikymppisistä ikisinkuista ja siitä, kuinka jotkut miehet kokevat parisuhteessa olemisen vaivalloiseksi mutta haluavat silti itselleen lapsen. Kaverini mukaan hänelle on ehdotettu muutamaankin otteeseen kyseisen "vauvadiilin" solmimista, ja eräs kämppiksistäni vahvistaa myöhemmin, että hänkin on törmännyt kyseiseen mieslajiin. Aamuinen ärtymys puskee takaisin päälle ja meinaan hakata päätäni seinään epäuskosta.

klo 18.30-21.00: huvittuneisuus, nauru

Kommuunissamme pidetään illalla yhteisateria, ja päädyn avustamaan pääkokkina ahkeroivaa kämppistä ruoan laittamisessa, parin muun apulaisen kera. Olen koko illan yllättävän hyväntuulinen ja jaksan vitsailla ja nauraa kämppisten kanssa samaan tapaan kuin joskus aikoinaan kirjallisuudenopiskelijoiden juhlissa. 

21.30: haikeus, ikävä

Eräs kämppiksestä soittaa aterian jälkeen pianolla Myrskyluodon Maijaa ja Walking in the Airia ja muutun kuin taikaiskusta takaisin melankoliseksi. Alan miettiä uudelleen puhetaukoa pitävää kaveriani ja toivon, että voisin esittää hänelle hyvän yön toivotukset ja anteeksipyynnön.

Tänään aamulla: toisaalta luova ja reipas olo, toisaalta vielä hiukan surullinen fiilis

Kolmen hyvin nukutun yön jälkeeni aivoni alkavat toimia taas normaalisti ja saan pari kiinnostavaa kirjoitusideaa. Toisaalta minua harmittaa yhä enemmän, että annoin univelkaisen mieleni satuttaa itselleni rakasta ihmistä. Toivon tosissani, että voisin kääntää kelloja viikon taaksepäin.

Kaiken kaikkiaan siis tunnekokoelmani näyttää kyseisen vuorokauden osalta tälle:

😠😢😭😮😌😑😆😕💪😟📃

En siis ihan yltänyt meemin esittämiin tunnemääriin mutta aika lähelle. Tällaista se on elämä tunneherkkänä ihmisenä. Vaihto naurusta itkuun ja takaisin onnistuu alle 10 minuutissa, ja toisinaan tuntuu, että molemmat tuntemukset puskevat päälle samaan aikaan. Hiukan samaan tyyliin kuin tässä videossa:

PS. Pakko höpistä loppuun vielä pari sanaa Myrskyluodon Maijasta, jossa mielestäni vallitsee samankaltainen ilon ja surun yhteiselo. En ainakaan itse osaa päättää, onko MM pohjimmiltaan romanttissävyinen vai surumielinen sävellys, sillä näen mielessäni samaan aikaan sekä onnellisia ja rakastuneita että yksinäisiä ja apeita ihmisiä kyseistä teosta kuunnellessani. Itselleni MM onkin (sävellyksenä) samaan aikaan oodi sekä intohimoisen rakkauden alkamiselle että sen päättymiselle, mikä tekee siitä jossain määrin koskettavamman kuuntelukokemuksen kuin puhtaasti surullisesta musiikista. Suru ja luopumisen tuska tuntuvat nimittäin omakohtaisen kokemuksen perusteella raastavimmalta silloin, kun mielikuva menetetystä onnesta värjöttelee vielä elävästi mielessä.

Maaliskuun tv-sarjakatsauksia

Siitä huolimatta, että viime aikoina on riittänyt kiirettä, olen katsonut viimeisen kuun aikana hävettävän paljon tv:tä. Korkkasin nyt maaliskuussa kaksi itselleni uutta tv-sarjaa, How I Met Your Motherin ja Skamin, ja olen positiivisesti yllättynyt kyseisten sarjojen tasosta. HIMYMiin suhtauduin epäileväisesti sen vuoksi, että se vaikutti alkuasetelmansa perusteella turhan samanlaiselta kuin Frendit. (Joukko kaveruksia hengailee kantakuppilassa ja kipuilee ihmissuhteisiin ja aikuistumiseen liittyvien ristiriitojen kanssa.) Katsomieni jaksojen perusteella en kuitenkaan kutsuisi HIMYMiä Frendit kakkoseksi, muun muassa näiden syiden vuoksi:

- HIMYM on selvästi tunnepitoisempi ja vähemmän humoristisempi sarja kuin Frendit. Olen HIMYMin jaksoja katsellessa nauranut vain muutamia kertoja (ja silloinkin lähinnä hiljaa mielensisäisesti), mutta sen sijaan olen itkenyt useamman kohtauksen kohdalla. Erityisesti minut ovat saaneet liikuttumaan nämä kohtaukset: 

a) Kun päähenkilö Ted ja hänen silloinen tyttöystävänsä Robin huomaavat, että heillä on erilaiset tavoitteet elämässään ja joutuvat sen vuoksi eroamaan. ("And as hard as it was at the time, in the end we both got we wanted. She did eventually go on to live in Argentina, and Marocco, Greece, Russia, even Japan for a little while. And I, well, I met your mom. I think, for the most part, if you're really honest with yourself what you want out of life, life gives it to you.") 

b) Kun Tracy eli "mother" istuu parvekkeella yksin ja laulaa ja soittaa La Vie En Rosea.

c) Kun Ted kertoo Tracylle erään tarinan ystäviensä häihin liittyen ja puhkeaa lopuksi kyyneliin (myöhemmin sarjassa paljastuvan syyn vuoksi).

- Eräänä Frendien huumorin perusaineksista toimivat sarjan hahmojen räikeät mutta helposti tunnistettavat persoonallisuuspiirteet (kuten esimerkiksi Monican kontrollifriikkeys, Phoeben boheemius, Rossin nörttimäisyys jne.). HIMYMin hahmot ovat sen sijaan hiukan moniulotteisimpia ja ennalta-arvaamattomampia mutta toisaalta myös sen vuoksi helpommin samaistuttavia. Itse ainakin olen huomannut useamman juonenkäänteen ja hahmojen välisen keskustelun aikana miettineeni "oh no, tiedän tuon tunteen". HIMYMin hahmoissa myös selvästi tapahtuu vuosien aikana muutoksia (ja välillä taantumista entiseen), kun taas Frendien hahmot pysyvät aika lailla muuttumattomina vuodesta toiseen, jos ei lasketa Chandlerin ja Rachelin pienoista aikuistumista.

- Hahmojen moniulotteisuuden lisäksi rakastan sarjassa sitä, että siinä rikotaan sukupuolistereotypioita uskottavalla ja hillityllä tavalla. Ted ja Marshall, kaksi keskeisimmistä mieshahmoista, on esitetty sarjassa häpeilemättömän pehmeinä, romanttisina ja perhekeskeisinä, kun taas sarjan tärkeimmät naishahmot, Robin ja Lily, ovat naisellisuudestaan huolimatta myös ajoittain melko karskeja ja urakeskeisiä eivätkä aina ole sinut oman pehmeämmän puolensa kanssa. (Etenkään Robin, joka on jo nuoresta lähtien tottunut olemaan enemmän poikamainen kuin tyttömäinen.) Sukupuolistereotypioiden rikkomista ei kuitenkaan tehdä alleviivaavasti eikä sukupuolten välisiä eroja pyritä myöskään täysin häivyttämään. Lisäksi sarjassa on mukana tilannetta tasapainottamassa Barney "Awesome" Stinson, joka käytöksensä puolesta on malliesimerkki naisia hurmaavasta (ja huijaavasta) alfauroksesta:

(Olen nyt muuten tosi mainstream sanoessani tämän, mutta Barney todellakin on yksi sarjan (ellei koko sitcom-historian) parhaimmista hahmoista.)

- Frendien hahmot viettävät jossain määrin sovinnaisempaa ja kotikeskeisempää elämää. Usein sarjan hahmot näkevät toisiaan kahvilassa tai hengailevat kotona joko valmistamassa ruokaa, katsomassa televisiota tai heittelemässä palloa. HIMYMin hahmot tuntuvat puolestaan viettävän lähes jokaisen illan baarissa ja esiintyvät kohtalaisen useassa jaksossa humalassa (ja ovat selvästi viinahakuisempia kuin Frendit-hahmot). En sitten tiedä, kumman elämäntyylin puolesta liputan enemmän.

- Frendien perusidea on aika simppeli: kuvata New Yorkissa asuvan ystäväjoukon elämää hauskalla ja mielenkiintoisella tavalla. HIMYMissä ensisijainen pyrkimys on mielestäni sen sijaan kuvata ihmisten epätoivoista pyrkimystä saavuttaa täydellinen rakkaus ja yhteinen elämä toisen ihmisen kanssa (tai vaihtoehtoisesti pyrkimystä päästä karkuun tällaiselta kohtalolta, kuten esimerkiksi Barneyn tapauksessa). Vaikka HIMYMin tapa kuvata rakkaudenjanoa jääkin jossain määrin pinnalliseksi ja konventionaaliseksi, sarja on kuitenkin saanut minut pohtimaan joitakin perustavanlaatuisia ihmissuhteisiin liittyviä kysymyksiä ja jättänyt minut muutenkin useammin mietteliäälle tuulelle kuin Frendit.

Sanoisin, että Frendit on monella tapaa laadukkaampi sarja kuin HIMYM. Iskevämpi huumori, paremmat käsikirjoitukset, osaavammat näyttelijät, parempi rytmitys, tasaisempi laatu jne. Mutta pakko myöntää, että HIMYMissä on myös oma charminsa. Hahmojen tasapainoilu toiseen ihmiseen sitoutumisen ja oman tahdon säilyttämisen välillä on sen verran samaistuttavaa, että olen jo aika lailla ehtinyt kiintyä sarjan viiteen päähahmoon ja koen heidät kaikki jossain määrin sielunveljiksi ja -siskoikseni. Voisikin näin ontuvasti verrata HIMYMiä poikaystävään, joka ei saa naistaan nauramaan ja tuntemaan oloaan hullaantuneeksi samalla tavalla kuin tämän hurmuri-ex (Frendit), mutta jonka oma erityinen, ajoittain jopa runollinen tapa katsella maailmaa saa toisinaan naisen haikailemaan tämän perään jopa enemmän.

HIMYMIN tavoin myös Skamissa ovat keskeisimpänä huomion kohteena tunteet ja ihmissuhteet. Skamin päähenkilöinä toimivat kuitenkin tavalliset norjalaiset lukiolaisnuoret, joiden elämä täyttyy koulutöiden lisäksi bilettämisestä, seurustelusta, kavereiden kanssa hengaamisesta ja tietokoneella surffaamisesta. Ei siis mikään kaikista originellein tv-sarjan idea, sillä tällaisia on tuotettu varmasti useampi tusina tv-historian aikana. Skam oli kuitenkin ennakko-odotuksiini nähden ihan katsottava sarja ja parani sekä käsikirjoituksen että ohjauksen puolesta ykköskaudelta kolmoskaudelle siirryttäessä. Ykköskauden päätarina on hiukan tylsä ja entuudestaan tuttu (eräs hahmoista pettää parhaan ystävänsä luottamuksen ja joutuu sen vuoksi kaveriporukansa hylkiöksi), mutta kakkos- ja kolmoskaudella sarja pystyi jopa yllättämään minut pariin otteeseen eräiden juonenkäänteiden ja hahmokehitysten ansiosta. Sarjan ansioksi täytyy laskea myös se, että hahmojen kuvauksessa on otettu hienosti huomioon heidän senhetkinen elämäntilanne ja mielentila. Esimerkiksi ykköskaudella pääosassa oleva Eva käyttäytyy kuin toinen ihminen kakkoskaudelle siirryttäessä, kun hänen aiemmat ongelmansa kavereiden ja poikaystävän kanssa jäävät taakse ja hän pystyy olemaan enemmän oma iloinen itsensä. Vähemmän tarkkanäköiset kirjoittajat olisivat saattaneet jättää tällaisten muutosten huomioimiset omaan arvoonsa, etenkin Evan kaltaisen hahmon kohdalla, joka on seuraavat kaudet vahvasti sivuroolissa. (Krhm, Salkkarit, krhm.)

Täytyy kuitenkin myöntää, että jäin seuraamaan Skamia osittain täysin muista kuin tasokkaaseen käsikirjoittamiseen ja näyttelemiseen liittyvistä syistä. Sarjassa nuorta homopoikaa, Isakia, näyttelevä Tarjei Sandvik Moe on nimittäin sen verran syötävän suloinen, että teiin aina pienen päänsisäisen hurraahuudon nähdessäni hänet ruudun toisella puolella. (Minkä vuoksi onkin suuri onni, että koko kolmoskausi on omistettu Isakin tarinalle.) Kaiken lisäksi Tarjei on näkemäni aineiston perusteella todella kova näyttelijä (erityisesti huomioon ottaen, että hän on vasta 18-vuotias). Ei nimittäin ole varmasti helppoa näytellä oman seksuaalisuutensa (ja toisten miesten ;P) kanssa painiskelevaa nuorta miestä, jolla on sekä hymy että itku hyvin herkässä, mutta Tarjei suoriutuu kyllä roolityöstään harvinaisen hyvin. Ohessa kuvamateriaalia todisteena:

Voisin kuvitella, että Tarjein kaltaisella näyttelijällä olisi tulevaisuudessa kysyntää myös isommilla tv- ja elokuvamarkkinoilla... Itsehän palkkaisin hänet pelkästään jo tuon hymyn vuoksi. :D Jos siis Tarjei nähdään joskus hamassa tulevaisuudessa Hollywood-tason leffoissa, niin haluan todeta jo näin etukäteen: mitäs minä sanoin.

PS. Tuli tv-sarjoista ja söpöistä näyttelijöistä mieleen, että olen nyt maaliskuussa nähnyt jo kahteen kertaan eroottissävytteistä unta Uusi päivä -sarjan Tomi Karhusta eli Antti Väreestä... Tosin kummallakin kerralla niin, etten itse ollut naisen roolissa. (Ensimmäisella kerralla kyseisen roolin täytti joku nuori justiinan alku ja toisella kerralla keski-ikäinen, kireäksi naamasta leikelty ja vahvasti meikattu brunette.) En ymmärrä, miksi alitajunta nakkaa juuri Väreen yöseurakseni, kun olisi paljon muutakin katseltavaa tarjolla (esim. edellä mainittu Tarjei). Tosin aiemmin olen nähnyt samantyyppisiä unia näyttelijöiden puolella lähinnä Tyrion Lannisterista (Peter Dinklagesta) ja 170 cm pitkästä Tommy Wiseaun näköisestä miehestä, joten en voi sanoa, että tämä olisi varsinaisesti askel oudompaan suuntaan...

Joskaan ei nyt varsinaisesti askel normaalimpaankaan suuntaan.

Kahden maailman välissä

Tajusin tässä pari päivää sitten, etten ole moneen viikkoon päivittänyt blogia. Kirjoittamisen aiheita olisi kyllä ollut monenlaisia, mutta kiireiden ja päässä suhisevan ampiaispesän vuoksi en ole kyennyt rauhoittumaan omien ajatusteni äärelle ja saamaan tekstiä paperille. Nyt työkuviot ovat onneksi paremmin selvillä ja pystyn miettimään hetken muitakin asioita.

Täytyy sanoa, että viimeiset neljä viikkoa ovat olleet todella mielenkiintoisia. Olen asunut nämä viikot kahdeksan hengen "hippikommuunissa", missä ihmiset järjestävät tanssi- ja tunnepiirejä ja lukevat kirjoja meditaatiosta, ja etsinyt samalla ahkerasti töitä kesäksi. Aiempien odotusteni vastaisesti olen tuntenut oloni todella kotoisaksi täällä kommuunissa mutta sen sijaan joutunut kohtamaan useampia pettymyksiä työnhaussa. Tämä on eräs niistä harvoista kerroista elämässäni, jolloin koen saavani kotona enemmän arvostusta ja ymmärrystä osakseni kuin töissä/koulussa, ja se on saanut minut tarkastelemaan itseäni ja elämääni uudesta näkökulmasta. Onko työ ja asioiden saavuttaminen minulle aidosti tärkeä ja mielihyvää lisäävä tekijä vai lähinnä korvike yhteisöllisyyden ja rakkauden tunteen puuttumiselle? Entä jos minun ei olekaan tarkoitus elää elämääni ns. perinteisesti työ- ja perhekeskeisesti vaan "vieraantua" ihan reippaasti yhteiskunnasta ja tavoitella rahan ja materian sijasta henkistä hyvinvointia ja rauhaa ja rakkautta muita ihmisiä sekä itseä kohtaan?

Totta puhuen ajatukseni omien elämäntapavalintojen suhteen ovat tällä hetkellä niin solmussa, etten kykene kunnolla edes erittelemään, mitä mietintöjä mielessäni pyörii. Mutta sen olen kyllä huomannut, että aiemmat epäilykseni elävästä elämästä vieraantunutta "hippielämää" kohtaan ovat alkaneet hälvetä ja olen nähnyt selkeämmin kyseisen elämäntyylin rikkauden. Ainakin kämppisteni puheiden ja toiminnan perusteella minulle on jäänyt mielikuva, että "hippimäisessä" elämäntyylissä kaikkein tärkeintä on keskittyminen elämän perustekijöihin (oman itsen ja muiden ihmisten kunnioittamiseen, vahvaan luontosuhteeseen, tietoiseen läsnäoloon, arjen pienistä asioista nauttimiseen), ja tällaista elämänasennetta huomaan itsekin kaipaavani kerta toisensa jälkeen. Olen aina kokenut itseni työ- ja suorituskeskeiseksi ihmiseksi, mutta totta puhuen en tiedä, tekeekö se minut loppujen lopuksi onnelliseksi. Huomaan usein havahtuvani siihen tunteeseen, että kaikkein eniten haluaisin vain olla tässä ja hengittää ja nauttia olemassaolosta ilman jatkuvaa pohdintaa siitä, missä minun pitäisi olla tai mitä minun pitäisi tehdä. Olla olemassa ilman mitään sen suurempia ehtoja.

Eräs yksityiskohta kommuunin sisustuksessa.

Oman hippipuoleni löytämisen lisäksi olen havainnut olevani idea- ja arvokeskeisempi ihminen kuin olen aiemmin osannut ajatella. Tämä kävi ilmi, kun osallistuin eräässä Facebook-ryhmässä keskusteluihin seksifantasioista ja pohdiskelin omassa kommentissani, kuinka minulla voi samaan aikaan olla hyvinkin epäsovinnaisia ja mielikuvituksellisia seksifantasioita ja silti niin vähän mielenkiintoa roolileikkejä, seksileluja ja muuta "kinkya" toimintaa kohtaan. Keskusteltuani aikani erään tsekkiläisen psykologian opiskelijan kanssa tajusin, että eihän minua omissa fantasioissani kiehdo itse toiminta vaan se, millaista psykologista tai dramaattista käännettä/ristiriitaa seksi mielikuvissani esiintyville henkilöille edustaa. Toisin sanoen olen kiinnostunut aidosti innostunut seksistä vain silloin, kun sillä on jotain suurempaa symbolista arvoa. 

Kyseisen piirteen havaitseminen oli totta puhuen pienimuotoinen järkytys itselleni. Viime vuosina kiinnostus seksiä kohtaan on ollut yksi harvoja asioita, jonka kautta olen pystynyt luomaan yhteyden ympäröivään valtaväestöön ja kokemaan olevani edes jokseenkin normaali, elämän perustarpeista kiinnostunut ihminen. Nyt kun seksikin tuntuu kääntyneen mielessäni enemmän symboliseksi kuin fyysiseksi toiminnaksi, en totta puhuen tiedä, miten palauttaisin luonnollisen yhteyden mieleni ja materiaalisen todellisuuden välille. Totta kai olen fyysisesti ja sosiaalisesti olemassa siinä missä muutkin, mutta kaikki ulkopuolisesta maailmasta tuleva ärsyke tuntuu suodattuvan "mitä tämä asia edustaa ideamaailman ja yleisinhimillisten arvojen tasolla" -filtterin läpi enkä sen vuoksi pysty nauttimaan asioista niiden välittömässä, aistein havaittavassa muodossa. Jopa ruoka maistuu tuhannesti paremmalta, jos sillä on symbolista arvoa. Muistan esimerkiksi Oulun yliopistollisessa sairaalassa 16-vuotiaana syömäni lihapullat & muussi -aterian maistuneen paremmalta kuin mikään muu ateria elämässäni, sillä syömällä kyseisen ruoan varmistin vapauteni asua kotona eikä minun tarvinnut lähteä sairaalahoitoon syömishäiriöisten osastolle. (Muisto nuoruudesta, johon saatan palata blogissa joskus myöhemmin.) Vaikuttaa siis siltä, että mieleni janoaa kaiken aikaa suurempia, dramaattisia merkityksiä arkisille ilmiöille ja toiminnoille ja jos niitä ei löydy, mieleni tulkitsee väistämättä kokemuksen ei-tyydyttäväksi.

Ei siis ihmekään, että tunnen välillä oloni todella kaksijakoiseksi. Pohjoispohjanmaalaisen, protestanttisen kasvatuksen vuoksi minulla on hirvittävän tarve osoittaa, että olen ihan tavallinen, kunnollinen veronmaksaja, mutta sisimmässäni elän kuitenkin symbolien, ideoiden ja merkitysten maailmassa. Tunnen kaiken aikaa, että kaksi voimaa taistelee sisälläni, enkä koskaan osaa päättää, kumman puolelle kallistuisin enemmän. Valitsemisen vaikeus on siinä, ettei kumpaakaan todellisuutta voi objektiivisen perustein tuomita toista paremmaksi tai huonommaksi vaan valinnan pitäisi perustua havaintoon siitä, kumpi maailma tuottaa enemmän subjektiivista mielihyvää. Oma mieleni ei kuitenkaan taivu tässä asiassa subjektiivisten arvostusten tekemiseen, sillä lapsuudessa omaksumieni asenteiden ja roolimallien vuoksi kammoan ajatusta vapaamielisestä ja boheemista elämäntyylistä, mutta luontaisten taipumusteni vuoksi en kuitenkaan saa suurta mielihyvää perinteisenkään elämäntyylin vaalimisesta. Tuntuu siis siltä, että kallistuin pohdinnoissani sitten mihin suuntaan tahansa, mieli lyö henkisen jarrun pohjaan ja kieltää minua ajattelemasta asiaa. 

Tällaisia lauantaipäivän mietteitä Helsingistä. Olisi ihanaa, jos pystyisin tiivistämään ja konkretisoimaan ajatukseni luettavampaan muotoon, mutta siihen vaadittaisiin tällä hetkellä toinen neljän viikon mittainen kypsyttelyjakso lisää. Pähkinänkuoressa voidaan kuitenkin sanoa, että elän mielenkiintoisia aikoja, ainakin henkisesti. Ristiriitojen kohtaaminen on siinä mielessä hyvä asia, että se yleensä synnyttää loppupeleissä jotain hedelmällisempää ja totuudenmukaisempaa kuin pelkästään yhteen näkökulmaan juuttuminen. (Teesi kohtaa antiteesin, siitä syntyy synteesi ja niin poispäin...) Sen vuoksi olen lähinnä olen onnellinen, että joudun täällä Helsingissä ollessani asettamaan kyseenalaiseksi oman rakkauteni työntekoa ja "yhteiskuntakelpoisuutta" kohtaan ja pohtimaan tarkemmin, mikä minut loppujen lopuksi tekee onnelliseksi: tunne siitä, että olen muille hyödyllinen, vai eläminen vapaasti, omaa mieltä ja kehoa kunnioittaen. Molempia tavoitteita pystyn tuskin elämäni aikana saavuttamaan, ellei joko yhteiskunnan asenteissa tai omassa elämässäni tapahdu jotain merkittävää muutosta.

PS. "Loppukevennykseksi" yksi biiseistä, joita olen viime aikoina kuunnellut pitäessäni meditaatiohetkiä piikkimaton päällä. Rakastan sitä, miten hengellinen tunnelma biisissä on. 

Muuttokuulumisia

Huh huh, millaiset kaks viikkoa takana. Sain tuossa helmikuun loppupuolella kuningasidean muuttaa Helsinkiin töiden ja ihmisten perässä. Lukuisten asunnon- ja työnhakuilmoitusten jälkeen alkaa vihdoin näyttää siltä, että mulla on katto pään päällä ainakin näin maaliskuun ajan ja myös töitä tiedossa huomisesta lähtien. Pheeeew.

Muutin nyt väliaikaisesti asumaan noin 8 hengen kommuuniin, missä vallitsee hyvin rauhaarakastava ja boheemi ilmapiiri. Samalla päätin muuttaa myös ruokavaliota enemmän asunnon ilmapiiriä vastaavaksi eli lihattomaksi ja maidottomaksi. Yritän yleensä olla välittämättä ryhmäpaineesta, mutta sekaruokavalion ylläpitäminen kasvissyöjien kommuunissa on yksinkertaisesti liian suuri mentaalinen haaste pienelle ihmismielelle. Plus oli jo aikakin päästä eroon mun epämääräisestä "Pirkka makaronilaatikkoa + rahkaa" -dieetistä.

Mulla on täällä oma, valmiiksi kalustettu huone, jossa tosin on tällä hetkellä kahden hyllyn lisäksi vain sänky ja iso vaatekaappi. Tavaravalikoimani noudattaa samaa linjaa, sillä en ole vielä jaksanut hankkia kaikkia keittiötarvikkeita ja olen sen vuoksi syönyt kaiken ruokani suoraan kattilasta tai jättikokoisesta kahvimukista. Mutta täytyy myöntää, että nautin tästä materian vähäisyydestä suunnattomasti. Mieli on jotenkin levollisempi ja selkeämpi, kun ympärillä ei ole kymmentä eri elektronista härpäkettä ja koriste-esinettä eikä puuronkeittokattilaa tarvitse etsiä tusinan eri muun ruoanlaittovälineen seasta.

Olen asunut Helsingissä nyt viisi päivää ja käyttänyt varmasti ainakin kolmasosan valveillaoloajastani julkisilla liikennevälineillä matkustamiseen ja oikeiden osoitteiden etsimiseen. Eräs päivä sekoilin julkisten kanssa niin pahasti, että matkustaessani Viikistä Vallilaan päädyinkin lopulta Pikku Huopalahden pastellinväristen talojen keskelle juomaan teetä ja juttelemaan niitä näitä kahvilan omistajan kanssa. Menetin siinä erään tärkeän tapaamisen, mutta hei, ainakin nyt tiedän, miksi Pariisin Kevät laulaa biisissään keksipaketin värisistä taloista.

Muita asioita, joita olen ehtinyt tekemään: Lukemaan kirjan, nimeltään Kartanpiirtäjä (Kamila Shamsie, 2002), jonka poimin erään helsinkiläisen kaupan alennuskorista. Kirjassa kuvataan erään pakistanilaistytön elämää ja kasvua 1970-90-luvulla, jolloin tytön kotikaupunki Karach ajautui levottomuuksien keskelle eri väestöryhmien välisten konfliktien vuoksi. Keskeisin kuvauksen kohde kirjassa on kuitenkin päähenkilön Raheenin ja hänen suhteensa muihin lähellä oleviin ihmisiin, erityisesti lapsuudenystävään Karimiin. Kirjan löytäminen oli onnekas sattuma, sillä olin nimenomaan kaivannut teosta, jonka tapahtumat sijoittuisivat toiseen kulttuuriin ja jossa pääpaino olisi introspektiolla ja ihmissuhteilla. Lisäksi kirjassa oli niin paljon yksityiskohtaista, aisteihin vetoavaa tapahtumien ja ympäristön kuvausta, että tunsin ajoittain makaavani itsekin Etelä-Aasian auringon alla ja vetäväni keuhkoihin suolaista meri-ilmaa ja suurkaupungin saasteita.

On kuitenkin eräs asia, joka minua ihmetytti kirjassa (spoiler alert!): Raheenin vaikeus päättää sen välillä, muuttaako hän yliopiston jälkeen lapsuudenystävänsä ja aikuisiän rakastettunsa Karimin kanssa ulkomaille vai palaako hän kotikaupunkiinsa kasvavan rikollisuuden ja väkivallan keskelle. Näin kotiseuturakkaudettomana ihmisenä täytyy myöntää, etten pysty samaistumaan tähän tuskailuun edes 1 % vertaa. Jos joku hottismies (ei tarvitse olla edes elämäni rakkaus) pyytäisi minua lähtemään kanssaan "minne tahansa muualle" paitsi Suomeen, en välttämättä tarvitsisi edes sisällissotaa motivaatioksi seisoakseni seuraavana aamuna lentokentällä passin ja matkalaukun kanssa. Mutta rakkaus omaa kotikaupunkia kohtaan on ylipäätään ilmiö, jota en todennäköisesti koskaan tule täysin ymmärtämään. Itselleni turvallisuuden ja lämmön tunne tulee usein uutuudenviehätyksestä, kun taas samojen vanhojen paikkojen näkeminen ja katujen kulkeminen alkaa helposti ahdistaa. 

Täytyy tosin myöntää, etten ole täällä Helsingissä kokenut samanlaista uuden kaupungin hurmosta kuin aiemmissa asuinpaikoissani. Tänne muuttaminen saa olon tuntumaan levolliselta mutta myös jotenkin harmaan arkiselta. En tiedä, onko duracellpupumaisen innostuksen puuttuminen merkki aikuistumisesta vai jostain yleisestä päänsisäisestä apatiasta. Tuntuu siltä kuin olisin laittamassa (päänsisäisen) elämän pauselle ja ottamassa aikalisän. Rahaa, töitä, rahaa, töitä, hiljaisuutta, rahaa, töitä, hiljaisuutta... Nuo kolme sanaa pyörivät mielessä kaiken aikaa enkä voi edes kuvitella, että saisin Helsingistä mitään muuta irti tällä hetkellä, vaikka mahdollisuuksia olisi vaikka mihin.

Sanat eivät riitä nyt kuvaamaan tätä omituista apatian ja toiveikkuuden välistä olotilaa, johon mieleni päätti perustaa oman väliaikaisen kotinsa. Mutta alla oleva biisi pääsee jo huomattavasti lähemmäs. Aika mennä nukkumaan ja valmistautua töihin.

Ne neljä pientä sanaa

Olen viime aikoina pohtinut paljon suomalaisuutta. Ja vielä tarkemmin sanottuna suomalaista "puhumattomuuden kulttuuria". Kaikki suomalaiset kyllä tietävät stereotypian "kansasta, joka vaikenee molemmilla kotimaisilla" ja jolle tunteista puhuminen on vaikeaa, mutta ainakin itselleni on ollut aina epäselvää, mistä kyseinen stereotypia juontaa juurensa. On aina tehnyt mieli heittää takaisin vastalause: "Siis miten niin vaietaan ja koetaan vaikeaksi? Juuri äsken kuuntelin 10 minuuttia kaverin valitusta siitä, kuinka nykyinen opintotukijärjestelmä on tehoton. Ja eilen toinen kaveri avautui siitä, kuinka pahalta tuntuu lähteä töihin aamukuudelta. Mitä tämä sitten on, jos ei tunteista puhumista?"

Stereotypian paikkansapitävyys on selvinnyt minulle vasta pienimuotoisen "kulttuuritörmäyksen" jälkeen. Ystävystyttäni erään ulkomaalaisen kaverin kanssa (jonka kotimaa on tuottanut muun muassa tämän ja tämän kaltaiset kansallisaarteet) olen joutunut kohtaamaan oman suomalaisen estyneisyyteni kokonaisvaltaisemmin kuin koskaan aiemmin. Kyseinen kaveri ei koe henkilökohtaisista ongelmista ja tunteista puhumista omalle luonteelleen kovin ominaiseksi, mutta silti hän on ystävyyssuhteessamme se, joka nostaa esille "avautumisen" tärkeyden kerta toisensa jälkeen. Ja jos minulla on konflikti itseni tai muiden ihmisten kanssa, hän lähes väistämättä ehdottaa ratkaisuksi puhumista, kun taas itse turvautuisin mieluummin ihan mihin tahansa muuhun keinoon (kuten huomaamattomaaan vihjailuun tai passiivisaggressiiviseen murjotukseen). Sen vuoksi suuri osa keskusteluistamme näyttää tältä:

Minä *jäätävä vuodatus asiasta, joka painaa mieltä*

Kaveri *ymmärtäväinen vastaus*

Minä *ymmärrys omasta avautumisesta ja siitä seuraava häpeä*

Minä: "Sori nyt ihan hirveesti, kun tuli avauduttua tällä tavalla. Univelka painaa, en oikein osaa ajatella järkevästi nyt."

Kaveri: "Totta kai saa avautua, mehän ollaan kavereita."

***

Minä: *tunnepitoinen avautuminen siitä, kuinka joku ystävistä tai tuttavista vaikuttaa surulliselta/yksinäiseltä/eksyneeltä/yms. ja tekisi mieli auttaa jotenkin*

Kaveri: "Jos sä vaikka juttelisit asiasta sen kanssa?"

Minä: "En mä tiiä, miten tollasista asioista puhutaan... Mut ehkä mä lähetän sille jonkun hauskan Youtube-videon."

***

Minä: "Hitto ku ottaa päähän henkilö X. Nyt on kyl viimeinen kerta, kun se tekee noin. Ens kerralla mä en vaan vastaa mitään."

Kaveri: "Eikös ois järkevintä yrittää puhua ensin?"

Minä *hetken hiljaisuus*

Minä: "Tuskin se mitään auttais... Tulis vaan hirveen kiusallinen keskustelu. Ja pitäis sen itekin toi tajuta."

Vasta nämä keskustelut ovat saaneet minut tajuamaan, kuinka vaikeaa omien tunteiden jakaminen itselleni (ja monelle muulle suomalaiselle) todella on. Kyllä Suomessa osataan valittaa asioista, mutta kuinka moni "normaali" suomalainen uskaltaa avautua esimerkiksi yksinäisyyden kokemuksesta tai rakkauden kaipuusta muille ihmisille? Tai näyttää avoimesti tunteita muulloinkin kuin aamuyön laskuhumalaisina hetkinä? Uskallanpa veikata, että ei kovin moni. Meidän mieltämme painaa kollektiivinen, sotatraumojen synnyttämä henkinen lukko, joka saa meidät kuolemaa uhmaavan sotilaan lailla hautaamaan herkimmät tunteemme syvälle mielen uumeniin. 

Ironista tässä omassa "ymmärryksen puutteessani" on se, että olen itsekin jonkinlainen puhumattomuuden kulttuurin uhri. Sairastuin 14-vuotiaana anoreksiaan ja kamppailin kyseisen sairauden kanssa lähes kymmenen vuotta. Elin siis suurimman osan teinivuosistani alipainoisena, masentuneena ja tavallisen nuoren elämästä vieraantuneena. En muista kuitenkaan koskaan käyneeni kunnollista keskustelua sairaudesta perheenjäsenten tai kavereiden kanssa. Saatoimme puhua kyllä sairaalahoitojen järjestämisestä ja syömisen tärkeydestä, mutta keskustelut aiheesta jäivät väistämättä kyseiselle asteelle. Anoreksiani oli siis todellinen virtahepo olohuoneessa: kaikki kyllä tiedostivat sen läsnäolon, mutta kenellekään ei riittänyt rohkeutta nostaa aihetta esille. Kaikista vähiten itselläni. Minua hävetti oma heikkouteni ja kyvyttömyyteni päästä sairaudesta eroon ja pysymällä hiljaa aiheesta kykenin uskottelemaan itselleni, että tilanne oli muiden mielestä ihan hallinnassa. En myöskään halunnut rasittaa läheisiäni omista tunteistani avautumalla. Pohjoispohjanmaalaiseen kulttuuriin kasvaneena olin tottunut siihen, että kaikkein kipeimmistä tunteista puhuminen on jonkinasteinen tabu, ja aran, ylitunnollisen teinitytön mielessä kyseisen tabun rikkominen tuntui vielä raastavammalta ajatukselta kuin omien tunteiden tukahduttaminen jatkuvalla paastoamisella.

Sairaudesta vaikeneminen jatkui omalla kohdallani yli kuusi vuotta. Olin ehtinyt siirtyä jo yliopistoon ja aloittaa fuksivuoteni ennen kuin ensimmäisen kerran avauduin jollekin lähipiiristä siitä, miksi en pysty syömään kunnolla. Muistan vieläkin hyvin kyseisen päivän. Elettiin vapun jälkeistä toukokuuta, aurinko paistoi lämpimästi pilvettömällä taivaalla ja minulla oli suunnitelmissa lähteä iltapäivällä lenkille. (Käytin silloin ensisijaisena laihdutusmetodina jatkuvaa liikuntaa ja pieniä annoskokoja.) Lenkkiä ennen minun piti kuitenkin käydä ystäväni luona hakemassa USB-tikulle kuvia vapun vietosta. Kyseinen kaveri oli leiponut omenapiirakkaa ja halusi minun istuvan hetkeksi hänen seurakseen ennen kuin hoitaisimme kuva-asian alta pois. Juttelimme niitä näitä omenapiirakan äärellä noin tunnin ajan, ennen kuin kaveri otti tavallista lempeämmän äänensävyn ja kysyi: "Mitä sulle oikeasti kuuluu, koulukiireiden lisäksi?"

"Mitä sulle oikeasti kuuluu?" Hyvin yksinkertaisen ja viattoman kuuloinen kysymys mutta siinä hetkessä se iski minua jonnekin syvälle tunnehermoon. Kaikki kaverin äänensävyssä ja olemuksessa viittasi siihen, että hän oli huomannut ongelmani syömisen kanssa ja olisi nyt valmis keskustelemaan asiasta. Ja lopulta minä avauduinkin ihan kaikesta. Kerroin yksinäisyyden ja outouden kokemuksista, koulukiusaamisesta, perheongelmista, nälän tuomasta mielihyvästä ja monesta muusta mieltäni painaneesta asiasta. Itkin kuukausia sisällä pitämäni surun ulos, ja lopulta itki myös kaverini. Tähän molemminpuoliseen avautumishetkeen kului lopulta kuusi tuntia ja pääsin vasta iltakuuden aikaan lähtemään kotiin.

Tämä kuulostaisi varmasti monen suomalaisen korvaan suorastaan painajaismaiselta vierailulta. Tunteiden vuodatusta, itkemistä ja vielä päälle halauksia, hyi olkoon. Mutta minun täytyy sanoa, että tunsin kyseisen keskustelun jälkeen oloni paremmaksi kuin moniin vuosiin. En tuntenut enää edes tarvetta lähteä juoksulenkille vaan sen sijaan kävelin läheiseen metsään ja haistelin ilmassa leijuvaa kasvien tuoksua kuin olisin havainnut niiden olemassaolon ensimmäistä kertaa elämässäni. Sillä kyseisellä hetkellä myös päätin, että en antaisi anoreksian enää nujertaa itseäni vaan ryhtyisin nauttimaan elämästä. Ja se päätös onkin pitänyt kohtuullisen hyvin, muutamaa lievempää takapakkia lukuun ottamatta. Nykyään tunnen olevani lähes yhtä terve kuin ennen anoreksian alkamista enkä koe enää tarvetta ratkaista päänsisäisiä ongelmiani syömättömyydellä tai ahmimisella.

Tervehtymisestä huolimatta tunteista puhuminen tai niiden näyttäminen ei ole kuitenkaan muuttunut juuri helpommaksi. Pystyn itkemään, kiukuttelemaan, ärhentelemään yms. ulkomaalaiselle ystävälleni, sillä hänen ei-suomalaisuutensa vapauttaa minut olemaan hänen seurassaan tunteellisempi. Mutta suomalaisten läheisteni kanssa avoimesti puhuminen on vieläkin jossain määrin vaikeaa. Huomaan kyllä näin anoreksiasta toivuttuani, etten ole ainoa päänsisäisten mörköjen kanssa painiva ihminen, mutta minulla ei yksinkertaisesti ole vielä riittävästi rohkeutta "mitä sulle oikeasti kuuluu" -kysymyksen esittämiseen. Tunnen pelkoa siitä, että osoittamalla huolta toista kohtaan avaan niin suuren määrän patoutuneita ajatuksia ja tunteita, ette kykene pitämään tilannetta hallinnassa ja hukutan sekä itseni että läheiseni kyseisen padon alle. Ymmärrän siis hyvin, miksi puhumattomuuden kulttuuri hallitsee yhä suomalaista yhteiskuntaa. Meitä ei ole opetettu puhumaan tunteista ja sen vuoksi ajatus uudemmasta, avoimemmasta keskustelukulttuurista tuntuu oudolta, suorastaan pelottavalta. Toivon silti kipeästi, että muutos tapahtuisi, sillä en halua enää yhdenkään ihmisen uhraavan hyvinvointiaan puhumattomuudelle ja omien tunteidensa vähättelylle, kuten itse aikoinaan anoreksiavuosina tein.

Koska kirjoittaminen on itselleni helpompi tapa viestiä, tämä kirjoitus on nyt eräänlainen "Mitä sulle oikeasti kuuluu?" -viesti kaikille niille ihmisille, jotka ovat eksyneet blogia lukemaan ja voivat samaistua tekstiini. Toivon, että muilla on enemmän rohkeutta puhua omista tunteistaan tai avata keskustelu läheisen ihmisen kanssa ennen kuin päänsisäiset möröt kasvavat liian suuriksi. Jos itse olisin tajunnut avautua yksinäisyyden ja turvattomuuden kokemuksistani ajoissa, olisin saattanut välttyä vuosia kestäneeltä taistelulta anoreksian kanssa ja saada elämääni kymmenen tervettä ja (ainakin puolittain) onnellista elinvuotta lisää. Enää en voi saada noita vuosia takaisin. Voin vain toivoa, että toimin muille hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka tärkeä osa hyvinvointia tunteista puhuminen on. Tunteista puhuminen ei nimittäin pelkästään selkeytä ajatuksia, tuo lohtua ja luo läheisyyttä; parhaimmillaan se voi jopa säästää ihmishengen.

Omistankin tämän biisin kaikille niille, jotka uskaltavat aloittaa kipeitä keskusteluja aurinkoisina kevätpäivinä. Olen yhdelle teistä enemmän kuin palveluksen velkaa.