Ne neljä pientä sanaa

Olen viime aikoina pohtinut paljon suomalaisuutta. Ja vielä tarkemmin sanottuna suomalaista "puhumattomuuden kulttuuria". Kaikki suomalaiset kyllä tietävät stereotypian "kansasta, joka vaikenee molemmilla kotimaisilla" ja jolle tunteista puhuminen on vaikeaa, mutta ainakin itselleni on ollut aina epäselvää, mistä kyseinen stereotypia juontaa juurensa. On aina tehnyt mieli heittää takaisin vastalause: "Siis miten niin vaietaan ja koetaan vaikeaksi? Juuri äsken kuuntelin 10 minuuttia kaverin valitusta siitä, kuinka nykyinen opintotukijärjestelmä on tehoton. Ja eilen toinen kaveri avautui siitä, kuinka pahalta tuntuu lähteä töihin aamukuudelta. Mitä tämä sitten on, jos ei tunteista puhumista?"

Stereotypian paikkansapitävyys on selvinnyt minulle vasta pienimuotoisen "kulttuuritörmäyksen" jälkeen. Ystävystyttäni erään ulkomaalaisen kaverin kanssa (jonka kotimaa on tuottanut muun muassa tämän ja tämän kaltaiset kansallisaarteet) olen joutunut kohtaamaan oman suomalaisen estyneisyyteni kokonaisvaltaisemmin kuin koskaan aiemmin. Kyseinen kaveri ei koe henkilökohtaisista ongelmista ja tunteista puhumista omalle luonteelleen kovin ominaiseksi, mutta silti hän on ystävyyssuhteessamme se, joka nostaa esille "avautumisen" tärkeyden kerta toisensa jälkeen. Ja jos minulla on konflikti itseni tai muiden ihmisten kanssa, hän lähes väistämättä ehdottaa ratkaisuksi puhumista, kun taas itse turvautuisin mieluummin ihan mihin tahansa muuhun keinoon (kuten huomaamattomaaan vihjailuun tai passiivisaggressiiviseen murjotukseen). Sen vuoksi suuri osa keskusteluistamme näyttää tältä:

Minä *jäätävä vuodatus asiasta, joka painaa mieltä*

Kaveri *ymmärtäväinen vastaus*

Minä *ymmärrys omasta avautumisesta ja siitä seuraava häpeä*

Minä: "Sori nyt ihan hirveesti, kun tuli avauduttua tällä tavalla. Univelka painaa, en oikein osaa ajatella järkevästi nyt."

Kaveri: "Totta kai saa avautua, mehän ollaan kavereita."

***

Minä: *tunnepitoinen avautuminen siitä, kuinka joku ystävistä tai tuttavista vaikuttaa surulliselta/yksinäiseltä/eksyneeltä/yms. ja tekisi mieli auttaa jotenkin*

Kaveri: "Jos sä vaikka juttelisit asiasta sen kanssa?"

Minä: "En mä tiiä, miten tollasista asioista puhutaan... Mut ehkä mä lähetän sille jonkun hauskan Youtube-videon."

***

Minä: "Hitto ku ottaa päähän henkilö X. Nyt on kyl viimeinen kerta, kun se tekee noin. Ens kerralla mä en vaan vastaa mitään."

Kaveri: "Eikös ois järkevintä yrittää puhua ensin?"

Minä *hetken hiljaisuus*

Minä: "Tuskin se mitään auttais... Tulis vaan hirveen kiusallinen keskustelu. Ja pitäis sen itekin toi tajuta."

Vasta nämä keskustelut ovat saaneet minut tajuamaan, kuinka vaikeaa omien tunteiden jakaminen itselleni (ja monelle muulle suomalaiselle) todella on. Kyllä Suomessa osataan valittaa asioista, mutta kuinka moni "normaali" suomalainen uskaltaa avautua esimerkiksi yksinäisyyden kokemuksesta tai rakkauden kaipuusta muille ihmisille? Tai näyttää avoimesti tunteita muulloinkin kuin aamuyön laskuhumalaisina hetkinä? Uskallanpa veikata, että ei kovin moni. Meidän mieltämme painaa kollektiivinen, sotatraumojen synnyttämä henkinen lukko, joka saa meidät kuolemaa uhmaavan sotilaan lailla hautaamaan herkimmät tunteemme syvälle mielen uumeniin. 

Ironista tässä omassa "ymmärryksen puutteessani" on se, että olen itsekin jonkinlainen puhumattomuuden kulttuurin uhri. Sairastuin 14-vuotiaana anoreksiaan ja kamppailin kyseisen sairauden kanssa lähes kymmenen vuotta. Elin siis suurimman osan teinivuosistani alipainoisena, masentuneena ja tavallisen nuoren elämästä vieraantuneena. En muista kuitenkaan koskaan käyneeni kunnollista keskustelua sairaudesta perheenjäsenten tai kavereiden kanssa. Saatoimme puhua kyllä sairaalahoitojen järjestämisestä ja syömisen tärkeydestä, mutta keskustelut aiheesta jäivät väistämättä kyseiselle asteelle. Anoreksiani oli siis todellinen virtahepo olohuoneessa: kaikki kyllä tiedostivat sen läsnäolon, mutta kenellekään ei riittänyt rohkeutta nostaa aihetta esille. Kaikista vähiten itselläni. Minua hävetti oma heikkouteni ja kyvyttömyyteni päästä sairaudesta eroon ja pysymällä hiljaa aiheesta kykenin uskottelemaan itselleni, että tilanne oli muiden mielestä ihan hallinnassa. En myöskään halunnut rasittaa läheisiäni omista tunteistani avautumalla. Pohjoispohjanmaalaiseen kulttuuriin kasvaneena olin tottunut siihen, että kaikkein kipeimmistä tunteista puhuminen on jonkinasteinen tabu, ja aran, ylitunnollisen teinitytön mielessä kyseisen tabun rikkominen tuntui vielä raastavammalta ajatukselta kuin omien tunteiden tukahduttaminen jatkuvalla paastoamisella.

Sairaudesta vaikeneminen jatkui omalla kohdallani yli kuusi vuotta. Olin ehtinyt siirtyä jo yliopistoon ja aloittaa fuksivuoteni ennen kuin ensimmäisen kerran avauduin jollekin lähipiiristä siitä, miksi en pysty syömään kunnolla. Muistan vieläkin hyvin kyseisen päivän. Elettiin vapun jälkeistä toukokuuta, aurinko paistoi lämpimästi pilvettömällä taivaalla ja minulla oli suunnitelmissa lähteä iltapäivällä lenkille. (Käytin silloin ensisijaisena laihdutusmetodina jatkuvaa liikuntaa ja pieniä annoskokoja.) Lenkkiä ennen minun piti kuitenkin käydä ystäväni luona hakemassa USB-tikulle kuvia vapun vietosta. Kyseinen kaveri oli leiponut omenapiirakkaa ja halusi minun istuvan hetkeksi hänen seurakseen ennen kuin hoitaisimme kuva-asian alta pois. Juttelimme niitä näitä omenapiirakan äärellä noin tunnin ajan, ennen kuin kaveri otti tavallista lempeämmän äänensävyn ja kysyi: "Mitä sulle oikeasti kuuluu, koulukiireiden lisäksi?"

"Mitä sulle oikeasti kuuluu?" Hyvin yksinkertaisen ja viattoman kuuloinen kysymys mutta siinä hetkessä se iski minua jonnekin syvälle tunnehermoon. Kaikki kaverin äänensävyssä ja olemuksessa viittasi siihen, että hän oli huomannut ongelmani syömisen kanssa ja olisi nyt valmis keskustelemaan asiasta. Ja lopulta minä avauduinkin ihan kaikesta. Kerroin yksinäisyyden ja outouden kokemuksista, koulukiusaamisesta, perheongelmista, nälän tuomasta mielihyvästä ja monesta muusta mieltäni painaneesta asiasta. Itkin kuukausia sisällä pitämäni surun ulos, ja lopulta itki myös kaverini. Tähän molemminpuoliseen avautumishetkeen kului lopulta kuusi tuntia ja pääsin vasta iltakuuden aikaan lähtemään kotiin.

Tämä kuulostaisi varmasti monen suomalaisen korvaan suorastaan painajaismaiselta vierailulta. Tunteiden vuodatusta, itkemistä ja vielä päälle halauksia, hyi olkoon. Mutta minun täytyy sanoa, että tunsin kyseisen keskustelun jälkeen oloni paremmaksi kuin moniin vuosiin. En tuntenut enää edes tarvetta lähteä juoksulenkille vaan sen sijaan kävelin läheiseen metsään ja haistelin ilmassa leijuvaa kasvien tuoksua kuin olisin havainnut niiden olemassaolon ensimmäistä kertaa elämässäni. Sillä kyseisellä hetkellä myös päätin, että en antaisi anoreksian enää nujertaa itseäni vaan ryhtyisin nauttimaan elämästä. Ja se päätös onkin pitänyt kohtuullisen hyvin, muutamaa lievempää takapakkia lukuun ottamatta. Nykyään tunnen olevani lähes yhtä terve kuin ennen anoreksian alkamista enkä koe enää tarvetta ratkaista päänsisäisiä ongelmiani syömättömyydellä tai ahmimisella.

Tervehtymisestä huolimatta tunteista puhuminen tai niiden näyttäminen ei ole kuitenkaan muuttunut juuri helpommaksi. Pystyn itkemään, kiukuttelemaan, ärhentelemään yms. ulkomaalaiselle ystävälleni, sillä hänen ei-suomalaisuutensa vapauttaa minut olemaan hänen seurassaan tunteellisempi. Mutta suomalaisten läheisteni kanssa avoimesti puhuminen on vieläkin jossain määrin vaikeaa. Huomaan kyllä näin anoreksiasta toivuttuani, etten ole ainoa päänsisäisten mörköjen kanssa painiva ihminen, mutta minulla ei yksinkertaisesti ole vielä riittävästi rohkeutta "mitä sulle oikeasti kuuluu" -kysymyksen esittämiseen. Tunnen pelkoa siitä, että osoittamalla huolta toista kohtaan avaan niin suuren määrän patoutuneita ajatuksia ja tunteita, ette kykene pitämään tilannetta hallinnassa ja hukutan sekä itseni että läheiseni kyseisen padon alle. Ymmärrän siis hyvin, miksi puhumattomuuden kulttuuri hallitsee yhä suomalaista yhteiskuntaa. Meitä ei ole opetettu puhumaan tunteista ja sen vuoksi ajatus uudemmasta, avoimemmasta keskustelukulttuurista tuntuu oudolta, suorastaan pelottavalta. Toivon silti kipeästi, että muutos tapahtuisi, sillä en halua enää yhdenkään ihmisen uhraavan hyvinvointiaan puhumattomuudelle ja omien tunteidensa vähättelylle, kuten itse aikoinaan anoreksiavuosina tein.

Koska kirjoittaminen on itselleni helpompi tapa viestiä, tämä kirjoitus on nyt eräänlainen "Mitä sulle oikeasti kuuluu?" -viesti kaikille niille ihmisille, jotka ovat eksyneet blogia lukemaan ja voivat samaistua tekstiini. Toivon, että muilla on enemmän rohkeutta puhua omista tunteistaan tai avata keskustelu läheisen ihmisen kanssa ennen kuin päänsisäiset möröt kasvavat liian suuriksi. Jos itse olisin tajunnut avautua yksinäisyyden ja turvattomuuden kokemuksistani ajoissa, olisin saattanut välttyä vuosia kestäneeltä taistelulta anoreksian kanssa ja saada elämääni kymmenen tervettä ja (ainakin puolittain) onnellista elinvuotta lisää. Enää en voi saada noita vuosia takaisin. Voin vain toivoa, että toimin muille hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka tärkeä osa hyvinvointia tunteista puhuminen on. Tunteista puhuminen ei nimittäin pelkästään selkeytä ajatuksia, tuo lohtua ja luo läheisyyttä; parhaimmillaan se voi jopa säästää ihmishengen.

Omistankin tämän biisin kaikille niille, jotka uskaltavat aloittaa kipeitä keskusteluja aurinkoisina kevätpäivinä. Olen yhdelle teistä enemmän kuin palveluksen velkaa.

Petturirakas ja unettomat yöt

Kaikki te, jotka etsitte elämän tarkoitusta: cry no more, homma on nimittäin hallussa. Vuosia kestäneiden pohdintojen ja syvämietteisten analyysien jälkeen olen päätynyt siihen, että on vain yksi tavoite, johon ihmisen pitää elämässään tähdätä: hyvin nukkuminen.

Nukkuminen on elämän tarkoitus. Tai näin meidän ihmisten pitäisi ainakin ajatella. Jos ihmiskunta olisi nimittäin nukkunut viime vuosina yönsä vähän paremmin, voi olla, että maailmassa olisi ollut vähemmän vihapuhetta ja väkivaltaa, enemmän positiivisuutta ja tekemisen meininkiä eikä kukaan olisi erehtynyt äänestämään Trumpia presidentiksi.

Puhun nyt kokemuksen syvällä rintaäänellä. Olen jo yli kaksi vuotta paininut "mystisten" nukahtamis- ja nukkumisongelmien kanssa ja sen vuoksi viettänyt suurimman osan vuosista 2015 ja 2016 väsymyksen ja univajeen keskellä. Tämä on totta puhuen heikentänyt elämänlaatuani sen verran, että koen nykyään olevani pelkkä varjo entisestäni. Paino on noussut, liikunta jäänyt, ruokavalio muuttunut hiilaripainotteiseksi, osa ihmissuhteista kariutunut ja opiskelu muuttunut silkaksi tervanjuonniksi. En enää edes muista, miltä tuntuu nukkua riittävästi useampana kuin kahtena yönä peräkkäin. Univajeesta on alkanut tulla sen verran tuttu kaveri, että ajatus hyvin nukutuista öistä tuntuu vieraalta, jopa jossain määrin ahdistavalta.

Miksi uni ei sitten tule, vaikka sen pitäisi olla yksi ihmisen luonnollisimmista tarpeista? Tätä aloin tosissani pähkäilemään sen jälkeen, kun kaikista elämäntapamuutoksista, uuden patjan ja tyynyn ostamisesta yms. huolimatta ongelmat vain jatkuivat. Tein pientä päänsisäistä etsivätyötä ja mietin, mitä yhteistä on uniongelmia edeltäneillä vuosilla ja niillä päivillä, jolloin satun nukkumaan hyvin. Miksi esimerkiksi kaverin luona yökyläillessäni nukun kuin pieni lapsi, vaikka eläisin kuin pellossa ja viettäisin illan kauhuelokuvaa katsellen ja kokista juoden? Miksi uniongelmat ilmestyivät juuri syksyllä 2014, vaikka elämässäni ei tapahtunut silloin mitään sen suurempia muutoksia ja kaikki oli ainakin näennäisesti hyvin?

Kuten arvata saattaa, vastaus on ollut kaiken aikaa silmieni edessä. Kirjaimellisesti. Tuossa se nytkin makaa tyytyväisenä pöydällä ja välillä surisee huomionhakuisena.

E tu brute.

Kyllä, hemmetin älypuhelin. Siinä syy, miksi olen nukkunut levottomasti öisin ja romahduttanut siinä samalla niin terveyteni, sosiaalisen elämäni kuin opiskelutahtini. Hankin puhelimen nimittäin elokuussa 2014 eli vain vähän ennen uniongelmien alkamista. Heti ostopäivästä lähtien minä ja puhelin olemme eläneet pienimuotoisessa symbioosissa, lukuun ottamatta niitä päiviä, kun olen ollut vierailulla kaverin luona. (Kun viereltä löytyy viihdyttävää seuraa ihan IRL, ei ole niin suurta tarvetta puhelimen näpräykselle.) Todisteet puhelimen syyllisyydestä ovat siis kohtalaisen selvät.

Olen kyllä lukenut varoituksia älypuhelimen sinivalosta useampaan otteeseen (esim. täällä), mutta jotenkin en ole voinut uskoa, että muutaman tunnin näppäily iltasella heikentäisi yöunia noin merkittävästi. Tai en ainakaan ole halunnut uskoa. Minulla on nimittäin pienimuotoinen fiksaatio puhelimeeni. Se pitää minut yhteydessä ulkomaailmaan, se tarjoaa minulle tietoa ja viihdettä, siihen voi kirjoittaa muistiinpanoja, sillä voi kuunnella musiikkia, käytännössä siis koko vapaa-ajan elämäni on riippuvainen siitä. Kuinka en voisi olla kiintymättä tällaiseen moniosaajaan?

Tämä oma hölmöyteni tuo mieleen kaikki ne Game of Thrones -hahmot, jotka ovat laittaneet luottonsa Littlefingeriin. Sillä aivan kuten Littlefinger, joka ensin puhuu Westeroksen vallanpitäjät puolelleen ja syöksee heidät sitten tuhoon kaikessa hiljaisuudessa, myös oma puhelimeni on ensin tehnyt minut riippuvaiseksi siitä ja sen jälkeen rapistanut elämääni niin vaivihkaa, että huomaan asian vasta nyt kun tuho on ehtinyt jo tapahtua. Yhtäläisyys on itse asiassa hämmentävän suuri. Molemmat ovat tuollaisia pienikokoisia, vähä-äänisiä tietopankkeja, jotka esittävät nöyriä palvelijoita mutta heittävät elämään yllätyskäänteitä sen minkä kerkeävät.

Plus univajeessa eläminen todennäköisesti tuntuu samalta kuin lentäisi joka päivä Moon Doorin läpi ja tulisi myrkytetyksi samaan aikaan. 

Koska älypuhelimella on näin kokonaisvaltaisen huono vaikutus hyvinvointiini, en ole voinut tehdä muuta kuin ottaa eron omasta pikku-Petyristäni. Olen nyt kolme päivää pitänyt puhelinpaastoa ja täytyy sanoa, että tulokset ovat rohkaisevia. Olen nukkunut paremmin kuin aikoihin, jaksanut raahata itseni salille kahtena päivänä peräkkäin sekä pystynyt tekemään kokopäiväisesti töitä. Joten tiukka kehotus kaikille heille, jotka kärsivät "mystisistä" univaikeuksista: katkaiskaa Moon Door -kierre ajoissa ja heittäkää älypuhelimellanne vesilintua, ainakin vähintään vertauskuvallisella tasolla.

Kun lainaaminen lipsuu käsistä

Sain eräs ilta aivan hillittömän himon lukea jotain. Aktiivisemmille lukijoille tämä saattaa kuulostaa ihan perusolotilalta, mutta itse muistan kokeneeni kyseisen tunteen joskus vuosia sitten. En näin ollen ollut osannut varautua siihen mitenkään. Kävin läpi kaikki mahdolliset hyllyt ja kaapit, mutta pystyin löytämään nykyisestä olinpaikastani lähinnä opiskelukirjoja ja kaappien perällä pölyttyneitä dekkareita. Ja vaikka kaikkea kirjallisuutta kunnioitankin, niin kyllä lukemisinnon raja kulkee dekkareissa. Sadasmiljoonaskymmenestuhannes kertomus siitä, kuinka epäinhimillisen tarkkanäköinen mutta moniongelmainen etsivä ratkoo yliluonnollista murhamysteeriä ei vain jaksa inspiroida enää näin vanhemmilla päivillä.

Lopulta pengoin kellariin viemäni pahvilaatikon pohjalta esille Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen, joka minulta oli aikoinaan jäänyt kiireessä lukematta. Se oli ihan kelpoteos, mutta ei täysin saanut lukuhimoani sammumaan. Oli pakko rynnätä seuraavana päivänä kirjastoon.

Ja näin siinä sitten kävi:

Totta puhuen minulla ei ole hajuakaan, miksi lainasin noin monta kirjaa. Kuljin vain jonkinlaisessa transsissa kaunokirjallisuuden puolella ja nappasin mukaani kaikkea, mikä vaikutti kiinnostavalta ja/tai luki ystäväni suosittelemien kirjojen listassa. Tässä on ainakin sopivan verran haastetta ihmiselle, joka on viime vuosina tottunut lukemaan maksimissaan yhden kaunokirjallisen teoksen kuukaudessa!

"Starter packiin" kulkeutuivat seuraavat kunnianarvoiset teokset:

Huvstedt, Sini: Vapiseva nainen. Hermojeni tarina (2009)
"Rakastetun kirjailijan henkilökohtainen tutkimusmatka kertoo, millaista on kohdata outous omassa itsessä."

Guo, Xiaolu: Pieni punainen sanakirja rakastavaisille (2008)
"Xiaolu Guon Pieni punainen sanakirja rakastavaisille on hauska ja haikea romaani toisiinsa törmäävistä kulttuureista sekä elämässään ajelehtivista rakastavaisista."

Lipasti, Roope: Perunkirjoitus (2013)
"Perunkirjoitus on road-romaani, kolmiodraama ja viimeiset jäähyväiset."

Meriluoto, Aila: Peter-Peter (Erään rakkauden asiapaperit) (1971)
"(Kirjassa) kuvattu rakkaustarina on elävä osa Aila Meriluodon kiitettyä päiväkirjateosta Vaarallista kokea."

Pulkkinen, Riikka: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014)
"Jätetyksi tullut Iiris alkaa toteuttaa kumouksellista self help -terapiaa nimeltä "Näytät hyvältä korkeissa koroissa ja suklaatahroja leuassasi". Sitkeä harjoittelu kannattaa."

Pulkkinen, Riikka: Vieras (2012)
"Villi romaani käsittelee muukalaisuutta, uhraamista ja uskonnollisuutta yhtä aikaa älyllä ja kaikin aistein."

Ragde, Anne B.: Satunnaista seuraa (2009)
"Berliiininpoppelit-trilogiallaan ihastuttaneen Anne B. Ragden uusi romaani on hulvaton katsaus nykypäivän nettideittailuun."

Snellman, Anja: Rakkauden maanosat (2005)
"Oonan ja Alexin tarina on vahvasti omakohtainen kuvaus erään rakkaustarinan maailmanympärimatkasta."

Summa summarum, paljon pohdintaa rakkaudesta, ihmissuhteista ja minuudesta eli aika lailla omalla mukavuusalueella pysytään. Mutta starter packiksi ihan helpo valikoima. En millään tahdo saada itseäni lukemaan kirjoja, joissa on korostetun vakava tai traaginen aihe. Lukiessani katoan yleensä täysin kirjan maailmaan eikä sitä ole miellyttävä tehdä, jos päähenkilö pakoilee natseja talon raunioiden alla tai taistelee elämästään huumehelvetin keskellä. Tämäkin olisi toisaalta mielenkiintoinen itsetutkiskelun paikka: jätänkö kyseiset teokset lukematta, koska ne tekevät minuun liiankin syvän vaikutuksen, vai yritänkö alitajuisesti välttää kaikkia mahdollisia tiedonlähteitä, jotka muistuttavat elämisen rumista puolista?

Hmmm. Taidan napata tselleni tuon Iiris Lempivaaran ja analysoda omaa idealistisuuttani myöhemmin.

Täydemmän elämän aloittaminen

Historiallinen momentti itselleni: ensimmäinen ei-opintoihin liittyvä blogikirjoitus, jonka julkaisen täysi-ikäisenä. Jännittävää. Totta puhuen tuntuu vähän hassulta aloittaa blogin kirjoitus ilman sen kummempaa teemaa, varsinkin nykyaikana, kun kaikki muut tuntuvat siirtyneen vloggauksen ja Twitterin puolelle. Mutta olkoon se tämän blogin ydinsanoma: toisinaan pitää vain todeta "who cares" ja tehdä niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. 

Ja hyvältähän se loppujen lopuksi tuntuu. Kirjoittaminen. Kirjoitusten julkaiseminen. Kohta tulee kuluneeksi 10 vuotta siitä, kun kirjoitin aktiivisesti vapaaa-ajalla muutakin kuin Facebook-kommentteja. Vielä 10-14-vuotiaana olin kohtuullisen ahkera rustaamaan paperille kaikenlaista (enpä vapaa-ajalla juuri muuta tehnytkään), mutta "erinäisistä syistä" johtuen niin kirjoittamis- kuin lukuharrastukset jäivät vähemmälle huomiolle lukio- ja yliopistovuosien aikana. Elin kai jonkinlaisessa "usvassa" nuo vuodet. Yritin epätoivoisesti etsiä hyvinvointia "materialistisesta maailmasta" (liikunnasta, laihduttamisesta, juhlimisesta) enkä osannut luottaa siihen, että kirjoittamien ja lukeminen olisivat ajallisesti hyvä sijoitus. Ja mitä tällainen elämäntapamuutos lopulta tuotti? Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan, jonka oma kirjallisuuden tietämys ja kirjoitustaidot ovat yläasteikäisen tasoa.

Harmittaa, että aktiiviseen lukemiseen ja kirjoittamiseen tuli noin pitkä tauko. Erityisesti sen vuoksi, että kyseiset vuodet olivat ehdottomasti elämäni onnettominta aikaa. Yritin kaikin tavoin tehdä itsestäni "mallikansalaisen", joka tekee aina työnsä ja opintonsa täydellisesti, raahautuu aamuisin salille kyykkäämään (okei, raahautuu joskus salille tekemään jotain) ja saa enemmän iloa huonekalujen järjestelystä kuin fiktiivisten hahmojen luomisesta. Kyseisen suoritusrumban keskellä minulla ei yksinkertaisesti riittänyt aikaa tai energiaa oman runotyttöpuolen kehittämiseen. Jätin lapsuusajan kiinnostuksen kohteet taakseni, jotta pystyin varmistamaan "selviytymiseni" tässä kokoomushenkisessä arkitodellisuudessa kaikkein parhaiten.

Kuluneen vuoden aikana havahduin kuitenkin miettimään tarkemmin, mitä loppujen lopuksi on hyvä elämä ja mitä itse haluan omalta elämältäni. Ensimmäinen herätys tähän pohdintaan oli persoonallisuustyyppeihin tutustuminen viime helmikuussa. Se sai minut ensimmäistä kertaa harkitsemaan vaihtoehtoa, jonka olin tietoisesti yrittänyt karistaa mielestäni: ehkäpä minun tapani tarkastella ja analysoida todellisuutta todella on erilainen "normaaleihin ihmisiin" verrattuna. Persoonallisuustyyppeihin tutustuminen johdatti minut lopulta myös mielenkiintoisiin nettiyhteisöihin ja keskusteluihin erimaalaisten ihmisten kanssa, jotka ovat painineet samanlaisten ongelmien kanssa kuin minä. Puhuin heidän kanssaan arvoista, ihmissuhteista, yhteiskunnan odotuksista, ulkopuolisuuden kokemuksista, tulevaisuudensuunnitelmista. Tajusin, että olen viettänyt koko elämäni jonkinlaisen kuplan sisällä. Olin yrittänyt ahtaa itseäni hyvän ihmisen muottiin, jossa minulla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia tuntea oloani mukavaksi tai olla oma itseni.

Persoonallisuustyyppiteoriaan tutustuminen ja oman "erilaisuuden" myöntäminen totta puhuen mullistivat koko maailman- ja minäkuvani. En tuntenut enää oloani vialliseksi ja vääränlaiseksi vaan opin hyväksymään myös oman luonteeni eriskummalliset (mutta silti jokseenkin sympaattiset) piirteet ja tajusin, että näistä erikoispiirteistä on ollut minulle myös paljon hyötyä elämässä. Pystyin tuntemaan rakkautta ja arvostusta itseäni kohtaan ensimmäistä kertaa sitten varhaislapsuuden. Näiden pohdintojen keskellä tajusin myös, että olen alitajuisesti elänyt suurimman osan elämästäni tarkkailijana, mentaalisesti pelkääjän puolella istuen, ja sen vuoksi kokenut oloni toisinaan melko hajuttomaksi ja mauttomaksi. Olen tiedostamattani asettanut itseni sivuhahmon rooliin omassa elämässäni. En ole uskaltanut näyttää todellista minääni muille tai kiintyä muihin ihmisiin, sillä se olisi tuntunut roolista lipsumiselta, liiallisesti kontaktin ottamiselta ulkomaailmaan, jota minun oli tarkoitus ainoastaan tarkkailla näyttämön reunasta. 

Omaan persoonaan tutustumisen jälkeen olen tajunnut, että tarkkailijan rooliin jääminen on ollut minulle jonkinlainen puolustuskeino, ei luontainen osa todellista persoonaani. Todellisuudessa minulla on hirvittävä sisäinen palo tulla ja mennä ja elää ja toimia ja jakaa asioita muiden ihmisten kanssa, mutta en ole pitkään aikaan kokenut aikaa ja paikkaa sopivaksi tämän puolen näyttämiselle. Syvällisemmän pohdinnan jälkeen tajusin tämän "häveliäisyyden" juontavan juurensa jonkinlaiseen fyysisen ja sosiaalisen kuoleman pelkoon. Olen alitajuisesti pelännyt, että olemalla oma itseni saan muut suhtautumaan minuun epäluuloisesti ja eristämään minut "lauman" ulkopuolelle. Sen vuoksi kiltin ja tunnollisen ylisuorittajan rooli on tuntunut kaikkein mukavimmalta ratkaisulta: kun teen kaiken ns. ohjeiden mukaan, kukaan ei voi syyttää minua lauman pettäisestä. Näin jälkikäteen kuitenkin tajuan, että "laumaan kuuluminen" lisäsi loppupeleissä vain turvallisuuden tunnetta, ei onnellisuutta. Pystyin objektiivisesti katsoen näkemään, miksi elämässäni on asiat hyvin, mutta sisäisesti tein jonkinasteista henkistä kuolemaa.

Kipuilin tämän ristiriidan kanssa koko loppupuoliskon viime vuodesta. Halusin muutosta, mutta ajatus "turvallisesta" elämästä tuntui silti houkuttelevammalta kuin omien toiveiden ja tarpeiden kuunteleminen. Selviytymisvietti otti otteen ajatuksista kerta toisensa jälkeen. Kunnes eräs ilta, seistessäni liikennevaloissa keskellä Varsovan keskustaa, koin sattumalta jonkinlaisen "valaistumisen" hetken. Tuskailin mielessäni jälleen erään "oma tahto vs. muiden odotukset" -dilemman kanssa, kun mieleeni iski ajatus: "Kuolema on väistämätön. Suorittamalla elämää oikeaoppisesti voi kenties sysätä fyysistä ja sosiaalista kuolemaa kauemmaksi mutta se ei takaa ikuista elämää ja hyvinvointia. Päinvastoin: se vain vauhdittaa henkistä kuolemaa, mikäli henkilö ei saa suorittamisesta todellista nautintoa. Joten kumman valitsen mieluiten, mahdollisimman pitkän elämän puolikuolleessa ruumissa vai mahdollisesti lyhyen mutta edes jokseenkin nautinnollisen elämän omana itsenäni?"

Loppujen lopuksi tämä on ihan hemmetin yksinkertainen ajatus. Tätähän kaikki "elä elämäsi täysillä" -tyyppiset mietelauseet, motivointipuhujat, kulttuurituotteet yms. ovat yrittäneet muistuttaa ihmisille jo vuosisatojen ajan. Olin kuitenkin aiemmin tulkinnut tämän ajatuksen toisenlaisella tavalla, yhdistänyt sen lähinnä holtittomaan ja näköalattomaan sekoiluun. Ja ajatellut, että kyllä hyvään valtion eläkkeeseen tähtäävä elämä vielä jossain vaiheessa toisi onnen.

Tarvittiin kymmenen vuotta puolikuollutta elämää ja päänsisäinen konflikti Varsovassa, jotta pystyin oikeasti ymmärtämään täysillä elämisen merkityksen.

Tämä "valaistumiskokemus" laittoi sen verran ajatusmaailmaani uusiksi, että päätin aloittaa kaiken ikään kuin puhtaalta pöydältä ja pohtia tarkemmin, mitä minä todella haluan elämältä. Se on ollut hämmentävän vaikeaa. Jokainen "mitä minä haluan" -tyyppinen ajatus mielessäni on joutunut lähes väistämättä "mitä minun pitäisi haluata" - ja "mikä on yleisesti hyväksyttyä ja järkeväksi tunnustettua" -ajatusten pahoinpitelemäksi. Eräs asia kuitenkin kirkastui mielessäni melko pian. Minä haluan alkaa taas lukemaan ja kirjoittamaan. Se vie aikaa kaikelta "järkevältä" toiminnalta, ei tuo mitään lisäarvoa ansioluetteloon ja tekee minusta todennäköisesti jossain vaiheessa "elävästä elämästä" vieraantuneen hihhulin, muta sitä minä haluan. Olla ylianalysoiva, ylipohtiva, omissa ajatuksissaan seikkaileva hippiäinen.

Ja näin sain idean tähän blogiin. Se on minun köykäinen yritykseni palauttaa itseni takaisin juurille ja tehdä minusta "näkyvä" jälleen. Todennäköisesti tästä blogista on enemmän haittaa kuin hyötyä minulle, sillä päädyn kuitenkin kirjoittamaan niin henkilökohtaisia ja syvämietteisiä tekstejä, että jälkikäteen hävettää enemmän kuin pää pystyy kestämään. Mutta omia sanojani lainaten: Who cares? Ainakin näin olen askeleen kauempana henkistä kuolemaa.