Muuttokuulumisia

Huh huh, millaiset kaks viikkoa takana. Sain tuossa helmikuun loppupuolella kuningasidean muuttaa Helsinkiin töiden ja ihmisten perässä. Lukuisten asunnon- ja työnhakuilmoitusten jälkeen alkaa vihdoin näyttää siltä, että mulla on katto pään päällä ainakin näin maaliskuun ajan ja myös töitä tiedossa huomisesta lähtien. Pheeeew.

Muutin nyt väliaikaisesti asumaan noin 8 hengen kommuuniin, missä vallitsee hyvin rauhaarakastava ja boheemi ilmapiiri. Samalla päätin muuttaa myös ruokavaliota enemmän asunnon ilmapiiriä vastaavaksi eli lihattomaksi ja maidottomaksi. Yritän yleensä olla välittämättä ryhmäpaineesta, mutta sekaruokavalion ylläpitäminen kasvissyöjien kommuunissa on yksinkertaisesti liian suuri mentaalinen haaste pienelle ihmismielelle. Plus oli jo aikakin päästä eroon mun epämääräisestä "Pirkka makaronilaatikkoa + rahkaa" -dieetistä.

Mulla on täällä oma, valmiiksi kalustettu huone, jossa tosin on tällä hetkellä kahden hyllyn lisäksi vain sänky ja iso vaatekaappi. Tavaravalikoimani noudattaa samaa linjaa, sillä en ole vielä jaksanut hankkia kaikkia keittiötarvikkeita ja olen sen vuoksi syönyt kaiken ruokani suoraan kattilasta tai jättikokoisesta kahvimukista. Mutta täytyy myöntää, että nautin tästä materian vähäisyydestä suunnattomasti. Mieli on jotenkin levollisempi ja selkeämpi, kun ympärillä ei ole kymmentä eri elektronista härpäkettä ja koriste-esinettä eikä puuronkeittokattilaa tarvitse etsiä tusinan eri muun ruoanlaittovälineen seasta.

Olen asunut Helsingissä nyt viisi päivää ja käyttänyt varmasti ainakin kolmasosan valveillaoloajastani julkisilla liikennevälineillä matkustamiseen ja oikeiden osoitteiden etsimiseen. Eräs päivä sekoilin julkisten kanssa niin pahasti, että matkustaessani Viikistä Vallilaan päädyinkin lopulta Pikku Huopalahden pastellinväristen talojen keskelle juomaan teetä ja juttelemaan niitä näitä kahvilan omistajan kanssa. Menetin siinä erään tärkeän tapaamisen, mutta hei, ainakin nyt tiedän, miksi Pariisin Kevät laulaa biisissään keksipaketin värisistä taloista.

Muita asioita, joita olen ehtinyt tekemään: Lukemaan kirjan, nimeltään Kartanpiirtäjä (Kamila Shamsie, 2002), jonka poimin erään helsinkiläisen kaupan alennuskorista. Kirjassa kuvataan erään pakistanilaistytön elämää ja kasvua 1970-90-luvulla, jolloin tytön kotikaupunki Karach ajautui levottomuuksien keskelle eri väestöryhmien välisten konfliktien vuoksi. Keskeisin kuvauksen kohde kirjassa on kuitenkin päähenkilön Raheenin ja hänen suhteensa muihin lähellä oleviin ihmisiin, erityisesti lapsuudenystävään Karimiin. Kirjan löytäminen oli onnekas sattuma, sillä olin nimenomaan kaivannut teosta, jonka tapahtumat sijoittuisivat toiseen kulttuuriin ja jossa pääpaino olisi introspektiolla ja ihmissuhteilla. Lisäksi kirjassa oli niin paljon yksityiskohtaista, aisteihin vetoavaa tapahtumien ja ympäristön kuvausta, että tunsin ajoittain makaavani itsekin Etelä-Aasian auringon alla ja vetäväni keuhkoihin suolaista meri-ilmaa ja suurkaupungin saasteita.

On kuitenkin eräs asia, joka minua ihmetytti kirjassa (spoiler alert!): Raheenin vaikeus päättää sen välillä, muuttaako hän yliopiston jälkeen lapsuudenystävänsä ja aikuisiän rakastettunsa Karimin kanssa ulkomaille vai palaako hän kotikaupunkiinsa kasvavan rikollisuuden ja väkivallan keskelle. Näin kotiseuturakkaudettomana ihmisenä täytyy myöntää, etten pysty samaistumaan tähän tuskailuun edes 1 % vertaa. Jos joku hottismies (ei tarvitse olla edes elämäni rakkaus) pyytäisi minua lähtemään kanssaan "minne tahansa muualle" paitsi Suomeen, en välttämättä tarvitsisi edes sisällissotaa motivaatioksi seisoakseni seuraavana aamuna lentokentällä passin ja matkalaukun kanssa. Mutta rakkaus omaa kotikaupunkia kohtaan on ylipäätään ilmiö, jota en todennäköisesti koskaan tule täysin ymmärtämään. Itselleni turvallisuuden ja lämmön tunne tulee usein uutuudenviehätyksestä, kun taas samojen vanhojen paikkojen näkeminen ja katujen kulkeminen alkaa helposti ahdistaa. 

Täytyy tosin myöntää, etten ole täällä Helsingissä kokenut samanlaista uuden kaupungin hurmosta kuin aiemmissa asuinpaikoissani. Tänne muuttaminen saa olon tuntumaan levolliselta mutta myös jotenkin harmaan arkiselta. En tiedä, onko duracellpupumaisen innostuksen puuttuminen merkki aikuistumisesta vai jostain yleisestä päänsisäisestä apatiasta. Tuntuu siltä kuin olisin laittamassa (päänsisäisen) elämän pauselle ja ottamassa aikalisän. Rahaa, töitä, rahaa, töitä, hiljaisuutta, rahaa, töitä, hiljaisuutta... Nuo kolme sanaa pyörivät mielessä kaiken aikaa enkä voi edes kuvitella, että saisin Helsingistä mitään muuta irti tällä hetkellä, vaikka mahdollisuuksia olisi vaikka mihin.

Sanat eivät riitä nyt kuvaamaan tätä omituista apatian ja toiveikkuuden välistä olotilaa, johon mieleni päätti perustaa oman väliaikaisen kotinsa. Mutta alla oleva biisi pääsee jo huomattavasti lähemmäs. Aika mennä nukkumaan ja valmistautua töihin.