Tunneherkän naisen päivä

Olen törmännyt internetissä aika ajoin alla olevaan meemiin. Alun perin sen toi tietoisuuteeni eksäni, joka halusi kuittailla minulle mielialojen vaihtelusta:

Kyseinen meemi tuli mieleeni eilen, kun tunsin eläväni harvinaisen tunnerikasta päivää. Olen nyt viime päivät tuskaillut unettomuuden, ahdistuksen tunteen ja ihmissuhdeongelmien parissa, ja se on laittanut tunne-elämäni täysin uuteen kuosiin. Kolmen huonosti ja parin hyvin nukutun yön jälkeen päiväni näytti suurin piirtein tältä:

klo 8:00: ärtymys, raivo

Herään jostain syystä kiukkuisena (mikä on minulle kohtalaisen vieras tunne), minkä vuoksi minun tekisi heti ensimmäiseksi mieli nostaa joku seinää vasten ja huutaa. Tajuan padonneeni sisälleni aimo annoksen ärtymystä ja turhautumista ja päätän helpottaa oloa ilmanyrkkeilyllä ja laatimalla listan kaikista asioista, jotka vituttavat minua eniten tässä maailmassa. (Harkitsin jopa julkaisevani kyseisen listan täällä mutta totta puhuen se oli liian noloa luettavaa...)

klo 11:15: suru, katumus

Olen matkalla YTHS:n hoitajan luo puhumaan uniongelmistani. Lähetän matkan varrella tekstarin kaverilleni, jonka kanssa olemme päättäneet pitää etäisyyttä viimeaikaisten tunnemyllerrysteni vuoksi. Kaveri ei halua rikkoa puhetaukoa, ja purskahdan itkuun keskellä ratikkaa. Yritän saada itseni kasaan ennen hoitajan tapaamista.

klo 11.30-12: kipeä suru, epätoivo

Istun hoitajan vastaanotolla, ja hän kysyy minulta eri kysymyksiä uniongelmiin liittyen. Lopulta päädyn puhumaan kaikesta mahdollisesta (viime vuosien aivosumusta, tyytymättömyydestä omaan itseen, ihmissuhdeongelmista yms.), enkä pysty pitämään kyyneliä kauaa sisällä. Tunnustan, että tunnen oloni hiukan joka paikassa vääränlaiseksi, mikä on heikentänyt aika tavalla itseluottamustani.

klo 12-12.30: toivon pilkahdus

Hoitaja on hyvin ymmärtäväinen ongelmiani kohtaan ja tekee puheistani päätelmän, että minulla on persoonan ydin hukassa. Nyökyttelen vaisusti vastaukseksi. Hoitaja esittää, että voisin oman minän etsimisen sijaan pohtia, mitä minä haluaisin olla ja mitä piirteitä haluaisin itsessäni kehittää. Koen saavani uuden oivalluksen ja tunnen oloni toiveikkaammaksi tulevaisuutta kohtaan kuin pitkään aikaan.

klo 12.30-16: rentous, huolettomuus

Käyn hoitajatapaamisen jälkeen kiireettömällä lounaalla ja syön aterian päätteeksi kaksi ihanaa Fazerin suklaakonvehtia. Mietin samalla, mitä kaikkea haluaisin tehdä tulevaisuudessa, ja saan pari hyvää ideaa. Järjestelen paluumatkalla hiukan työasioita kannettavan äärellä ja olen niin syventynyt ajatuksiini, että ajan vahingossa oikean pysäkin ohi ja jatkan matkaa takaisin kohti keskustaa. En kuitenkaan jaksa stressata asiasta vaan palaan suosiolla takaisin rautatieasemalle ja teen uudelleen saman 40 minuutin matkan kohti kotia.

klo 17: epäusko, huvittunut ärtymys

Päädyn kotona tekstailemaan erään toisen kaverin kanssa ja käymään läpi kuulumisia. Alamme puhua kolmikymppisistä ikisinkuista ja siitä, kuinka jotkut miehet kokevat parisuhteessa olemisen vaivalloiseksi mutta haluavat silti itselleen lapsen. Kaverini mukaan hänelle on ehdotettu muutamaankin otteeseen kyseisen "vauvadiilin" solmimista, ja eräs kämppiksistäni vahvistaa myöhemmin, että hänkin on törmännyt kyseiseen mieslajiin. Aamuinen ärtymys puskee takaisin päälle ja meinaan hakata päätäni seinään epäuskosta.

klo 18.30-21.00: huvittuneisuus, nauru

Kommuunissamme pidetään illalla yhteisateria, ja päädyn avustamaan pääkokkina ahkeroivaa kämppistä ruoan laittamisessa, parin muun apulaisen kera. Olen koko illan yllättävän hyväntuulinen ja jaksan vitsailla ja nauraa kämppisten kanssa samaan tapaan kuin joskus aikoinaan kirjallisuudenopiskelijoiden juhlissa. 

21.30: haikeus, ikävä

Eräs kämppiksestä soittaa aterian jälkeen pianolla Myrskyluodon Maijaa ja Walking in the Airia ja muutun kuin taikaiskusta takaisin melankoliseksi. Alan miettiä uudelleen puhetaukoa pitävää kaveriani ja toivon, että voisin esittää hänelle hyvän yön toivotukset ja anteeksipyynnön.

Tänään aamulla: toisaalta luova ja reipas olo, toisaalta vielä hiukan surullinen fiilis

Kolmen hyvin nukutun yön jälkeeni aivoni alkavat toimia taas normaalisti ja saan pari kiinnostavaa kirjoitusideaa. Toisaalta minua harmittaa yhä enemmän, että annoin univelkaisen mieleni satuttaa itselleni rakasta ihmistä. Toivon tosissani, että voisin kääntää kelloja viikon taaksepäin.

Kaiken kaikkiaan siis tunnekokoelmani näyttää kyseisen vuorokauden osalta tälle:

😠😢😭😮😌😑😆😕💪😟📃

En siis ihan yltänyt meemin esittämiin tunnemääriin mutta aika lähelle. Tällaista se on elämä tunneherkkänä ihmisenä. Vaihto naurusta itkuun ja takaisin onnistuu alle 10 minuutissa, ja toisinaan tuntuu, että molemmat tuntemukset puskevat päälle samaan aikaan. Hiukan samaan tyyliin kuin tässä videossa:

PS. Pakko höpistä loppuun vielä pari sanaa Myrskyluodon Maijasta, jossa mielestäni vallitsee samankaltainen ilon ja surun yhteiselo. En ainakaan itse osaa päättää, onko MM pohjimmiltaan romanttissävyinen vai surumielinen sävellys, sillä näen mielessäni samaan aikaan sekä onnellisia ja rakastuneita että yksinäisiä ja apeita ihmisiä kyseistä teosta kuunnellessani. Itselleni MM onkin (sävellyksenä) samaan aikaan oodi sekä intohimoisen rakkauden alkamiselle että sen päättymiselle, mikä tekee siitä jossain määrin koskettavamman kuuntelukokemuksen kuin puhtaasti surullisesta musiikista. Suru ja luopumisen tuska tuntuvat nimittäin omakohtaisen kokemuksen perusteella raastavimmalta silloin, kun mielikuva menetetystä onnesta värjöttelee vielä elävästi mielessä.

Maaliskuun tv-sarjakatsauksia

Siitä huolimatta, että viime aikoina on riittänyt kiirettä, olen katsonut viimeisen kuun aikana hävettävän paljon tv:tä. Korkkasin nyt maaliskuussa kaksi itselleni uutta tv-sarjaa, How I Met Your Motherin ja Skamin, ja olen positiivisesti yllättynyt kyseisten sarjojen tasosta. HIMYMiin suhtauduin epäileväisesti sen vuoksi, että se vaikutti alkuasetelmansa perusteella turhan samanlaiselta kuin Frendit. (Joukko kaveruksia hengailee kantakuppilassa ja kipuilee ihmissuhteisiin ja aikuistumiseen liittyvien ristiriitojen kanssa.) Katsomieni jaksojen perusteella en kuitenkaan kutsuisi HIMYMiä Frendit kakkoseksi, muun muassa näiden syiden vuoksi:

- HIMYM on selvästi tunnepitoisempi ja vähemmän humoristisempi sarja kuin Frendit. Olen HIMYMin jaksoja katsellessa nauranut vain muutamia kertoja (ja silloinkin lähinnä hiljaa mielensisäisesti), mutta sen sijaan olen itkenyt useamman kohtauksen kohdalla. Erityisesti minut ovat saaneet liikuttumaan nämä kohtaukset: 

a) Kun päähenkilö Ted ja hänen silloinen tyttöystävänsä Robin huomaavat, että heillä on erilaiset tavoitteet elämässään ja joutuvat sen vuoksi eroamaan. ("And as hard as it was at the time, in the end we both got we wanted. She did eventually go on to live in Argentina, and Marocco, Greece, Russia, even Japan for a little while. And I, well, I met your mom. I think, for the most part, if you're really honest with yourself what you want out of life, life gives it to you.") 

b) Kun Tracy eli "mother" istuu parvekkeella yksin ja laulaa ja soittaa La Vie En Rosea.

c) Kun Ted kertoo Tracylle erään tarinan ystäviensä häihin liittyen ja puhkeaa lopuksi kyyneliin (myöhemmin sarjassa paljastuvan syyn vuoksi).

- Eräänä Frendien huumorin perusaineksista toimivat sarjan hahmojen räikeät mutta helposti tunnistettavat persoonallisuuspiirteet (kuten esimerkiksi Monican kontrollifriikkeys, Phoeben boheemius, Rossin nörttimäisyys jne.). HIMYMin hahmot ovat sen sijaan hiukan moniulotteisimpia ja ennalta-arvaamattomampia mutta toisaalta myös sen vuoksi helpommin samaistuttavia. Itse ainakin olen huomannut useamman juonenkäänteen ja hahmojen välisen keskustelun aikana miettineeni "oh no, tiedän tuon tunteen". HIMYMin hahmoissa myös selvästi tapahtuu vuosien aikana muutoksia (ja välillä taantumista entiseen), kun taas Frendien hahmot pysyvät aika lailla muuttumattomina vuodesta toiseen, jos ei lasketa Chandlerin ja Rachelin pienoista aikuistumista.

- Hahmojen moniulotteisuuden lisäksi rakastan sarjassa sitä, että siinä rikotaan sukupuolistereotypioita uskottavalla ja hillityllä tavalla. Ted ja Marshall, kaksi keskeisimmistä mieshahmoista, on esitetty sarjassa häpeilemättömän pehmeinä, romanttisina ja perhekeskeisinä, kun taas sarjan tärkeimmät naishahmot, Robin ja Lily, ovat naisellisuudestaan huolimatta myös ajoittain melko karskeja ja urakeskeisiä eivätkä aina ole sinut oman pehmeämmän puolensa kanssa. (Etenkään Robin, joka on jo nuoresta lähtien tottunut olemaan enemmän poikamainen kuin tyttömäinen.) Sukupuolistereotypioiden rikkomista ei kuitenkaan tehdä alleviivaavasti eikä sukupuolten välisiä eroja pyritä myöskään täysin häivyttämään. Lisäksi sarjassa on mukana tilannetta tasapainottamassa Barney "Awesome" Stinson, joka käytöksensä puolesta on malliesimerkki naisia hurmaavasta (ja huijaavasta) alfauroksesta:

(Olen nyt muuten tosi mainstream sanoessani tämän, mutta Barney todellakin on yksi sarjan (ellei koko sitcom-historian) parhaimmista hahmoista.)

- Frendien hahmot viettävät jossain määrin sovinnaisempaa ja kotikeskeisempää elämää. Usein sarjan hahmot näkevät toisiaan kahvilassa tai hengailevat kotona joko valmistamassa ruokaa, katsomassa televisiota tai heittelemässä palloa. HIMYMin hahmot tuntuvat puolestaan viettävän lähes jokaisen illan baarissa ja esiintyvät kohtalaisen useassa jaksossa humalassa (ja ovat selvästi viinahakuisempia kuin Frendit-hahmot). En sitten tiedä, kumman elämäntyylin puolesta liputan enemmän.

- Frendien perusidea on aika simppeli: kuvata New Yorkissa asuvan ystäväjoukon elämää hauskalla ja mielenkiintoisella tavalla. HIMYMissä ensisijainen pyrkimys on mielestäni sen sijaan kuvata ihmisten epätoivoista pyrkimystä saavuttaa täydellinen rakkaus ja yhteinen elämä toisen ihmisen kanssa (tai vaihtoehtoisesti pyrkimystä päästä karkuun tällaiselta kohtalolta, kuten esimerkiksi Barneyn tapauksessa). Vaikka HIMYMin tapa kuvata rakkaudenjanoa jääkin jossain määrin pinnalliseksi ja konventionaaliseksi, sarja on kuitenkin saanut minut pohtimaan joitakin perustavanlaatuisia ihmissuhteisiin liittyviä kysymyksiä ja jättänyt minut muutenkin useammin mietteliäälle tuulelle kuin Frendit.

Sanoisin, että Frendit on monella tapaa laadukkaampi sarja kuin HIMYM. Iskevämpi huumori, paremmat käsikirjoitukset, osaavammat näyttelijät, parempi rytmitys, tasaisempi laatu jne. Mutta pakko myöntää, että HIMYMissä on myös oma charminsa. Hahmojen tasapainoilu toiseen ihmiseen sitoutumisen ja oman tahdon säilyttämisen välillä on sen verran samaistuttavaa, että olen jo aika lailla ehtinyt kiintyä sarjan viiteen päähahmoon ja koen heidät kaikki jossain määrin sielunveljiksi ja -siskoikseni. Voisikin näin ontuvasti verrata HIMYMiä poikaystävään, joka ei saa naistaan nauramaan ja tuntemaan oloaan hullaantuneeksi samalla tavalla kuin tämän hurmuri-ex (Frendit), mutta jonka oma erityinen, ajoittain jopa runollinen tapa katsella maailmaa saa toisinaan naisen haikailemaan tämän perään jopa enemmän.

HIMYMIN tavoin myös Skamissa ovat keskeisimpänä huomion kohteena tunteet ja ihmissuhteet. Skamin päähenkilöinä toimivat kuitenkin tavalliset norjalaiset lukiolaisnuoret, joiden elämä täyttyy koulutöiden lisäksi bilettämisestä, seurustelusta, kavereiden kanssa hengaamisesta ja tietokoneella surffaamisesta. Ei siis mikään kaikista originellein tv-sarjan idea, sillä tällaisia on tuotettu varmasti useampi tusina tv-historian aikana. Skam oli kuitenkin ennakko-odotuksiini nähden ihan katsottava sarja ja parani sekä käsikirjoituksen että ohjauksen puolesta ykköskaudelta kolmoskaudelle siirryttäessä. Ykköskauden päätarina on hiukan tylsä ja entuudestaan tuttu (eräs hahmoista pettää parhaan ystävänsä luottamuksen ja joutuu sen vuoksi kaveriporukansa hylkiöksi), mutta kakkos- ja kolmoskaudella sarja pystyi jopa yllättämään minut pariin otteeseen eräiden juonenkäänteiden ja hahmokehitysten ansiosta. Sarjan ansioksi täytyy laskea myös se, että hahmojen kuvauksessa on otettu hienosti huomioon heidän senhetkinen elämäntilanne ja mielentila. Esimerkiksi ykköskaudella pääosassa oleva Eva käyttäytyy kuin toinen ihminen kakkoskaudelle siirryttäessä, kun hänen aiemmat ongelmansa kavereiden ja poikaystävän kanssa jäävät taakse ja hän pystyy olemaan enemmän oma iloinen itsensä. Vähemmän tarkkanäköiset kirjoittajat olisivat saattaneet jättää tällaisten muutosten huomioimiset omaan arvoonsa, etenkin Evan kaltaisen hahmon kohdalla, joka on seuraavat kaudet vahvasti sivuroolissa. (Krhm, Salkkarit, krhm.)

Täytyy kuitenkin myöntää, että jäin seuraamaan Skamia osittain täysin muista kuin tasokkaaseen käsikirjoittamiseen ja näyttelemiseen liittyvistä syistä. Sarjassa nuorta homopoikaa, Isakia, näyttelevä Tarjei Sandvik Moe on nimittäin sen verran syötävän suloinen, että teiin aina pienen päänsisäisen hurraahuudon nähdessäni hänet ruudun toisella puolella. (Minkä vuoksi onkin suuri onni, että koko kolmoskausi on omistettu Isakin tarinalle.) Kaiken lisäksi Tarjei on näkemäni aineiston perusteella todella kova näyttelijä (erityisesti huomioon ottaen, että hän on vasta 18-vuotias). Ei nimittäin ole varmasti helppoa näytellä oman seksuaalisuutensa (ja toisten miesten ;P) kanssa painiskelevaa nuorta miestä, jolla on sekä hymy että itku hyvin herkässä, mutta Tarjei suoriutuu kyllä roolityöstään harvinaisen hyvin. Ohessa kuvamateriaalia todisteena:

Voisin kuvitella, että Tarjein kaltaisella näyttelijällä olisi tulevaisuudessa kysyntää myös isommilla tv- ja elokuvamarkkinoilla... Itsehän palkkaisin hänet pelkästään jo tuon hymyn vuoksi. :D Jos siis Tarjei nähdään joskus hamassa tulevaisuudessa Hollywood-tason leffoissa, niin haluan todeta jo näin etukäteen: mitäs minä sanoin.

PS. Tuli tv-sarjoista ja söpöistä näyttelijöistä mieleen, että olen nyt maaliskuussa nähnyt jo kahteen kertaan eroottissävytteistä unta Uusi päivä -sarjan Tomi Karhusta eli Antti Väreestä... Tosin kummallakin kerralla niin, etten itse ollut naisen roolissa. (Ensimmäisella kerralla kyseisen roolin täytti joku nuori justiinan alku ja toisella kerralla keski-ikäinen, kireäksi naamasta leikelty ja vahvasti meikattu brunette.) En ymmärrä, miksi alitajunta nakkaa juuri Väreen yöseurakseni, kun olisi paljon muutakin katseltavaa tarjolla (esim. edellä mainittu Tarjei). Tosin aiemmin olen nähnyt samantyyppisiä unia näyttelijöiden puolella lähinnä Tyrion Lannisterista (Peter Dinklagesta) ja 170 cm pitkästä Tommy Wiseaun näköisestä miehestä, joten en voi sanoa, että tämä olisi varsinaisesti askel oudompaan suuntaan...

Joskaan ei nyt varsinaisesti askel normaalimpaankaan suuntaan.

Kahden maailman välissä

Tajusin tässä pari päivää sitten, etten ole moneen viikkoon päivittänyt blogia. Kirjoittamisen aiheita olisi kyllä ollut monenlaisia, mutta kiireiden ja päässä suhisevan ampiaispesän vuoksi en ole kyennyt rauhoittumaan omien ajatusteni äärelle ja saamaan tekstiä paperille. Nyt työkuviot ovat onneksi paremmin selvillä ja pystyn miettimään hetken muitakin asioita.

Täytyy sanoa, että viimeiset neljä viikkoa ovat olleet todella mielenkiintoisia. Olen asunut nämä viikot kahdeksan hengen "hippikommuunissa", missä ihmiset järjestävät tanssi- ja tunnepiirejä ja lukevat kirjoja meditaatiosta, ja etsinyt samalla ahkerasti töitä kesäksi. Aiempien odotusteni vastaisesti olen tuntenut oloni todella kotoisaksi täällä kommuunissa mutta sen sijaan joutunut kohtamaan useampia pettymyksiä työnhaussa. Tämä on eräs niistä harvoista kerroista elämässäni, jolloin koen saavani kotona enemmän arvostusta ja ymmärrystä osakseni kuin töissä/koulussa, ja se on saanut minut tarkastelemaan itseäni ja elämääni uudesta näkökulmasta. Onko työ ja asioiden saavuttaminen minulle aidosti tärkeä ja mielihyvää lisäävä tekijä vai lähinnä korvike yhteisöllisyyden ja rakkauden tunteen puuttumiselle? Entä jos minun ei olekaan tarkoitus elää elämääni ns. perinteisesti työ- ja perhekeskeisesti vaan "vieraantua" ihan reippaasti yhteiskunnasta ja tavoitella rahan ja materian sijasta henkistä hyvinvointia ja rauhaa ja rakkautta muita ihmisiä sekä itseä kohtaan?

Totta puhuen ajatukseni omien elämäntapavalintojen suhteen ovat tällä hetkellä niin solmussa, etten kykene kunnolla edes erittelemään, mitä mietintöjä mielessäni pyörii. Mutta sen olen kyllä huomannut, että aiemmat epäilykseni elävästä elämästä vieraantunutta "hippielämää" kohtaan ovat alkaneet hälvetä ja olen nähnyt selkeämmin kyseisen elämäntyylin rikkauden. Ainakin kämppisteni puheiden ja toiminnan perusteella minulle on jäänyt mielikuva, että "hippimäisessä" elämäntyylissä kaikkein tärkeintä on keskittyminen elämän perustekijöihin (oman itsen ja muiden ihmisten kunnioittamiseen, vahvaan luontosuhteeseen, tietoiseen läsnäoloon, arjen pienistä asioista nauttimiseen), ja tällaista elämänasennetta huomaan itsekin kaipaavani kerta toisensa jälkeen. Olen aina kokenut itseni työ- ja suorituskeskeiseksi ihmiseksi, mutta totta puhuen en tiedä, tekeekö se minut loppujen lopuksi onnelliseksi. Huomaan usein havahtuvani siihen tunteeseen, että kaikkein eniten haluaisin vain olla tässä ja hengittää ja nauttia olemassaolosta ilman jatkuvaa pohdintaa siitä, missä minun pitäisi olla tai mitä minun pitäisi tehdä. Olla olemassa ilman mitään sen suurempia ehtoja.

Eräs yksityiskohta kommuunin sisustuksessa.

Oman hippipuoleni löytämisen lisäksi olen havainnut olevani idea- ja arvokeskeisempi ihminen kuin olen aiemmin osannut ajatella. Tämä kävi ilmi, kun osallistuin eräässä Facebook-ryhmässä keskusteluihin seksifantasioista ja pohdiskelin omassa kommentissani, kuinka minulla voi samaan aikaan olla hyvinkin epäsovinnaisia ja mielikuvituksellisia seksifantasioita ja silti niin vähän mielenkiintoa roolileikkejä, seksileluja ja muuta "kinkya" toimintaa kohtaan. Keskusteltuani aikani erään tsekkiläisen psykologian opiskelijan kanssa tajusin, että eihän minua omissa fantasioissani kiehdo itse toiminta vaan se, millaista psykologista tai dramaattista käännettä/ristiriitaa seksi mielikuvissani esiintyville henkilöille edustaa. Toisin sanoen olen kiinnostunut aidosti innostunut seksistä vain silloin, kun sillä on jotain suurempaa symbolista arvoa. 

Kyseisen piirteen havaitseminen oli totta puhuen pienimuotoinen järkytys itselleni. Viime vuosina kiinnostus seksiä kohtaan on ollut yksi harvoja asioita, jonka kautta olen pystynyt luomaan yhteyden ympäröivään valtaväestöön ja kokemaan olevani edes jokseenkin normaali, elämän perustarpeista kiinnostunut ihminen. Nyt kun seksikin tuntuu kääntyneen mielessäni enemmän symboliseksi kuin fyysiseksi toiminnaksi, en totta puhuen tiedä, miten palauttaisin luonnollisen yhteyden mieleni ja materiaalisen todellisuuden välille. Totta kai olen fyysisesti ja sosiaalisesti olemassa siinä missä muutkin, mutta kaikki ulkopuolisesta maailmasta tuleva ärsyke tuntuu suodattuvan "mitä tämä asia edustaa ideamaailman ja yleisinhimillisten arvojen tasolla" -filtterin läpi enkä sen vuoksi pysty nauttimaan asioista niiden välittömässä, aistein havaittavassa muodossa. Jopa ruoka maistuu tuhannesti paremmalta, jos sillä on symbolista arvoa. Muistan esimerkiksi Oulun yliopistollisessa sairaalassa 16-vuotiaana syömäni lihapullat & muussi -aterian maistuneen paremmalta kuin mikään muu ateria elämässäni, sillä syömällä kyseisen ruoan varmistin vapauteni asua kotona eikä minun tarvinnut lähteä sairaalahoitoon syömishäiriöisten osastolle. (Muisto nuoruudesta, johon saatan palata blogissa joskus myöhemmin.) Vaikuttaa siis siltä, että mieleni janoaa kaiken aikaa suurempia, dramaattisia merkityksiä arkisille ilmiöille ja toiminnoille ja jos niitä ei löydy, mieleni tulkitsee väistämättä kokemuksen ei-tyydyttäväksi.

Ei siis ihmekään, että tunnen välillä oloni todella kaksijakoiseksi. Pohjoispohjanmaalaisen, protestanttisen kasvatuksen vuoksi minulla on hirvittävän tarve osoittaa, että olen ihan tavallinen, kunnollinen veronmaksaja, mutta sisimmässäni elän kuitenkin symbolien, ideoiden ja merkitysten maailmassa. Tunnen kaiken aikaa, että kaksi voimaa taistelee sisälläni, enkä koskaan osaa päättää, kumman puolelle kallistuisin enemmän. Valitsemisen vaikeus on siinä, ettei kumpaakaan todellisuutta voi objektiivisen perustein tuomita toista paremmaksi tai huonommaksi vaan valinnan pitäisi perustua havaintoon siitä, kumpi maailma tuottaa enemmän subjektiivista mielihyvää. Oma mieleni ei kuitenkaan taivu tässä asiassa subjektiivisten arvostusten tekemiseen, sillä lapsuudessa omaksumieni asenteiden ja roolimallien vuoksi kammoan ajatusta vapaamielisestä ja boheemista elämäntyylistä, mutta luontaisten taipumusteni vuoksi en kuitenkaan saa suurta mielihyvää perinteisenkään elämäntyylin vaalimisesta. Tuntuu siis siltä, että kallistuin pohdinnoissani sitten mihin suuntaan tahansa, mieli lyö henkisen jarrun pohjaan ja kieltää minua ajattelemasta asiaa. 

Tällaisia lauantaipäivän mietteitä Helsingistä. Olisi ihanaa, jos pystyisin tiivistämään ja konkretisoimaan ajatukseni luettavampaan muotoon, mutta siihen vaadittaisiin tällä hetkellä toinen neljän viikon mittainen kypsyttelyjakso lisää. Pähkinänkuoressa voidaan kuitenkin sanoa, että elän mielenkiintoisia aikoja, ainakin henkisesti. Ristiriitojen kohtaaminen on siinä mielessä hyvä asia, että se yleensä synnyttää loppupeleissä jotain hedelmällisempää ja totuudenmukaisempaa kuin pelkästään yhteen näkökulmaan juuttuminen. (Teesi kohtaa antiteesin, siitä syntyy synteesi ja niin poispäin...) Sen vuoksi olen lähinnä olen onnellinen, että joudun täällä Helsingissä ollessani asettamaan kyseenalaiseksi oman rakkauteni työntekoa ja "yhteiskuntakelpoisuutta" kohtaan ja pohtimaan tarkemmin, mikä minut loppujen lopuksi tekee onnelliseksi: tunne siitä, että olen muille hyödyllinen, vai eläminen vapaasti, omaa mieltä ja kehoa kunnioittaen. Molempia tavoitteita pystyn tuskin elämäni aikana saavuttamaan, ellei joko yhteiskunnan asenteissa tai omassa elämässäni tapahdu jotain merkittävää muutosta.

PS. "Loppukevennykseksi" yksi biiseistä, joita olen viime aikoina kuunnellut pitäessäni meditaatiohetkiä piikkimaton päällä. Rakastan sitä, miten hengellinen tunnelma biisissä on. 

Muuttokuulumisia

Huh huh, millaiset kaks viikkoa takana. Sain tuossa helmikuun loppupuolella kuningasidean muuttaa Helsinkiin töiden ja ihmisten perässä. Lukuisten asunnon- ja työnhakuilmoitusten jälkeen alkaa vihdoin näyttää siltä, että mulla on katto pään päällä ainakin näin maaliskuun ajan ja myös töitä tiedossa huomisesta lähtien. Pheeeew.

Muutin nyt väliaikaisesti asumaan noin 8 hengen kommuuniin, missä vallitsee hyvin rauhaarakastava ja boheemi ilmapiiri. Samalla päätin muuttaa myös ruokavaliota enemmän asunnon ilmapiiriä vastaavaksi eli lihattomaksi ja maidottomaksi. Yritän yleensä olla välittämättä ryhmäpaineesta, mutta sekaruokavalion ylläpitäminen kasvissyöjien kommuunissa on yksinkertaisesti liian suuri mentaalinen haaste pienelle ihmismielelle. Plus oli jo aikakin päästä eroon mun epämääräisestä "Pirkka makaronilaatikkoa + rahkaa" -dieetistä.

Mulla on täällä oma, valmiiksi kalustettu huone, jossa tosin on tällä hetkellä kahden hyllyn lisäksi vain sänky ja iso vaatekaappi. Tavaravalikoimani noudattaa samaa linjaa, sillä en ole vielä jaksanut hankkia kaikkia keittiötarvikkeita ja olen sen vuoksi syönyt kaiken ruokani suoraan kattilasta tai jättikokoisesta kahvimukista. Mutta täytyy myöntää, että nautin tästä materian vähäisyydestä suunnattomasti. Mieli on jotenkin levollisempi ja selkeämpi, kun ympärillä ei ole kymmentä eri elektronista härpäkettä ja koriste-esinettä eikä puuronkeittokattilaa tarvitse etsiä tusinan eri muun ruoanlaittovälineen seasta.

Olen asunut Helsingissä nyt viisi päivää ja käyttänyt varmasti ainakin kolmasosan valveillaoloajastani julkisilla liikennevälineillä matkustamiseen ja oikeiden osoitteiden etsimiseen. Eräs päivä sekoilin julkisten kanssa niin pahasti, että matkustaessani Viikistä Vallilaan päädyinkin lopulta Pikku Huopalahden pastellinväristen talojen keskelle juomaan teetä ja juttelemaan niitä näitä kahvilan omistajan kanssa. Menetin siinä erään tärkeän tapaamisen, mutta hei, ainakin nyt tiedän, miksi Pariisin Kevät laulaa biisissään keksipaketin värisistä taloista.

Muita asioita, joita olen ehtinyt tekemään: Lukemaan kirjan, nimeltään Kartanpiirtäjä (Kamila Shamsie, 2002), jonka poimin erään helsinkiläisen kaupan alennuskorista. Kirjassa kuvataan erään pakistanilaistytön elämää ja kasvua 1970-90-luvulla, jolloin tytön kotikaupunki Karach ajautui levottomuuksien keskelle eri väestöryhmien välisten konfliktien vuoksi. Keskeisin kuvauksen kohde kirjassa on kuitenkin päähenkilön Raheenin ja hänen suhteensa muihin lähellä oleviin ihmisiin, erityisesti lapsuudenystävään Karimiin. Kirjan löytäminen oli onnekas sattuma, sillä olin nimenomaan kaivannut teosta, jonka tapahtumat sijoittuisivat toiseen kulttuuriin ja jossa pääpaino olisi introspektiolla ja ihmissuhteilla. Lisäksi kirjassa oli niin paljon yksityiskohtaista, aisteihin vetoavaa tapahtumien ja ympäristön kuvausta, että tunsin ajoittain makaavani itsekin Etelä-Aasian auringon alla ja vetäväni keuhkoihin suolaista meri-ilmaa ja suurkaupungin saasteita.

On kuitenkin eräs asia, joka minua ihmetytti kirjassa (spoiler alert!): Raheenin vaikeus päättää sen välillä, muuttaako hän yliopiston jälkeen lapsuudenystävänsä ja aikuisiän rakastettunsa Karimin kanssa ulkomaille vai palaako hän kotikaupunkiinsa kasvavan rikollisuuden ja väkivallan keskelle. Näin kotiseuturakkaudettomana ihmisenä täytyy myöntää, etten pysty samaistumaan tähän tuskailuun edes 1 % vertaa. Jos joku hottismies (ei tarvitse olla edes elämäni rakkaus) pyytäisi minua lähtemään kanssaan "minne tahansa muualle" paitsi Suomeen, en välttämättä tarvitsisi edes sisällissotaa motivaatioksi seisoakseni seuraavana aamuna lentokentällä passin ja matkalaukun kanssa. Mutta rakkaus omaa kotikaupunkia kohtaan on ylipäätään ilmiö, jota en todennäköisesti koskaan tule täysin ymmärtämään. Itselleni turvallisuuden ja lämmön tunne tulee usein uutuudenviehätyksestä, kun taas samojen vanhojen paikkojen näkeminen ja katujen kulkeminen alkaa helposti ahdistaa. 

Täytyy tosin myöntää, etten ole täällä Helsingissä kokenut samanlaista uuden kaupungin hurmosta kuin aiemmissa asuinpaikoissani. Tänne muuttaminen saa olon tuntumaan levolliselta mutta myös jotenkin harmaan arkiselta. En tiedä, onko duracellpupumaisen innostuksen puuttuminen merkki aikuistumisesta vai jostain yleisestä päänsisäisestä apatiasta. Tuntuu siltä kuin olisin laittamassa (päänsisäisen) elämän pauselle ja ottamassa aikalisän. Rahaa, töitä, rahaa, töitä, hiljaisuutta, rahaa, töitä, hiljaisuutta... Nuo kolme sanaa pyörivät mielessä kaiken aikaa enkä voi edes kuvitella, että saisin Helsingistä mitään muuta irti tällä hetkellä, vaikka mahdollisuuksia olisi vaikka mihin.

Sanat eivät riitä nyt kuvaamaan tätä omituista apatian ja toiveikkuuden välistä olotilaa, johon mieleni päätti perustaa oman väliaikaisen kotinsa. Mutta alla oleva biisi pääsee jo huomattavasti lähemmäs. Aika mennä nukkumaan ja valmistautua töihin.