lauantai 25. maaliskuuta 2017

Kahden maailman välissä


Tajusin tässä pari päivää sitten, etten ole moneen viikkoon päivittänyt blogia. Kirjoittamisen aiheita olisi kyllä ollut monenlaisia, mutta kiireiden ja päässä suhisevan ampiaispesän vuoksi en ole kyennyt rauhoittumaan omien ajatusteni äärelle ja saamaan tekstiä paperille. Nyt työkuviot ovat onneksi paremmin selvillä ja pystyn miettimään hetken muitakin asioita.

Täytyy sanoa, että viimeiset neljä viikkoa ovat olleet todella mielenkiintoisia. Olen asunut nämä viikot kahdeksan hengen "hippikommuunissa", missä ihmiset järjestävät tanssi- ja tunnepiirejä ja lukevat kirjoja meditaatiosta, ja etsinyt samalla ahkerasti töitä kesäksi. Aiempien odotusteni vastaisesti olen tuntenut oloni todella kotoisaksi täällä kommuunissa mutta sen sijaan joutunut kohtamaan useampia pettymyksiä työnhaussa. Tämä on eräs niistä harvoista kerroista elämässäni, jolloin koen saavani kotona enemmän arvostusta ja ymmärrystä osakseni kuin töissä/koulussa, ja se on saanut minut tarkastelemaan itseäni ja elämääni uudesta näkökulmasta. Onko työ ja asioiden saavuttaminen minulle aidosti tärkeä ja mielihyvää lisäävä tekijä vai lähinnä korvike yhteisöllisyyden ja rakkauden tunteen puuttumiselle? Entä jos minun ei olekaan tarkoitus elää elämääni ns. perinteisesti työ- ja perhekeskeisesti vaan "vieraantua" ihan reippaasti yhteiskunnasta ja tavoitella rahan ja materian sijasta henkistä hyvinvointia ja rauhaa ja rakkautta muita ihmisiä sekä itseä kohtaan?

Totta puhuen ajatukseni omien elämäntapavalintojen suhteen ovat tällä hetkellä niin solmussa, etten kykene kunnolla edes erittelemään, mitä mietintöjä mielessäni pyörii. Mutta sen olen kyllä huomannut, että aiemmat epäilykseni elävästä elämästä vieraantunutta "hippielämää" kohtaan ovat alkaneet hälvetä ja olen nähnyt selkeämmin kyseisen elämäntyylin rikkauden. Ainakin kämppisteni puheiden ja toiminnan perusteella minulle on jäänyt mielikuva, että "hippimäisessä" elämäntyylissä kaikkein tärkeintä on keskittyminen elämän perustekijöihin (oman itsen ja muiden ihmisten kunnioittamiseen, vahvaan luontosuhteeseen, tietoiseen läsnäoloon, arjen pienistä asioista nauttimiseen), ja tällaista elämänasennetta huomaan itsekin kaipaavani kerta toisensa jälkeen. Olen aina kokenut itseni työ- ja suorituskeskeiseksi ihmiseksi, mutta totta puhuen en tiedä, tekeekö se minut loppujen lopuksi onnelliseksi. Huomaan usein havahtuvani siihen tunteeseen, että kaikkein eniten haluaisin vain olla tässä ja hengittää ja nauttia olemassaolosta ilman jatkuvaa pohdintaa siitä, missä minun pitäisi olla tai mitä minun pitäisi tehdä. Olla olemassa ilman mitään sen suurempia ehtoja.

Eräs yksityiskohta kommuunin sisustuksessa.
Oman hippipuoleni löytämisen lisäksi olen havainnut olevani idea- ja arvokeskeisempi ihminen kuin olen aiemmin osannut ajatella. Tämä kävi ilmi, kun osallistuin eräässä Facebook-ryhmässä keskusteluihin seksifantasioista ja pohdiskelin omassa kommentissani, kuinka minulla voi samaan aikaan olla hyvinkin epäsovinnaisia ja mielikuvituksellisia seksifantasioita ja silti niin vähän mielenkiintoa roolileikkejä, seksileluja ja muuta "kinkya" toimintaa kohtaan. Keskusteltuani aikani erään tsekkiläisen psykologian opiskelijan kanssa tajusin, että eihän minua omissa fantasioissani kiehdo itse toiminta vaan se, millaista psykologista tai dramaattista käännettä/ristiriitaa seksi mielikuvissani esiintyville henkilöille edustaa. Toisin sanoen olen kiinnostunut aidosti innostunut seksistä vain silloin, kun sillä on jotain suurempaa symbolista arvoa. 

Kyseisen piirteen havaitseminen oli totta puhuen pienimuotoinen järkytys itselleni. Viime vuosina kiinnostus seksiä kohtaan on ollut yksi harvoja asioita, jonka kautta olen pystynyt luomaan yhteyden ympäröivään valtaväestöön ja kokemaan olevani edes jokseenkin normaali, elämän perustarpeista kiinnostunut ihminen. Nyt kun seksikin tuntuu kääntyneen mielessäni enemmän symboliseksi kuin fyysiseksi toiminnaksi, en totta puhuen tiedä, miten palauttaisin luonnollisen yhteyden mieleni ja materiaalisen todellisuuden välille. Totta kai olen fyysisesti ja sosiaalisesti olemassa siinä missä muutkin, mutta kaikki ulkopuolisesta maailmasta tuleva ärsyke tuntuu suodattuvan "mitä tämä asia edustaa ideamaailman ja yleisinhimillisten arvojen tasolla" -filtterin läpi enkä sen vuoksi pysty nauttimaan asioista niiden välittömässä, aistein havaittavassa muodossa. Jopa ruoka maistuu tuhannesti paremmalta, jos sillä on symbolista arvoa. Muistan esimerkiksi Oulun yliopistollisessa sairaalassa 16-vuotiaana syömäni lihapullat & muussi -aterian maistuneen paremmalta kuin mikään muu ateria elämässäni, sillä syömällä kyseisen ruoan varmistin vapauteni asua kotona eikä minun tarvinnut lähteä sairaalahoitoon syömishäiriöisten osastolle. (Muisto nuoruudesta, johon saatan palata blogissa joskus myöhemmin.) Vaikuttaa siis siltä, että mieleni janoaa kaiken aikaa suurempia, dramaattisia merkityksiä arkisille ilmiöille ja toiminnoille ja jos niitä ei löydy, mieleni tulkitsee väistämättä kokemuksen ei-tyydyttäväksi.

Ei siis ihmekään, että tunnen välillä oloni todella kaksijakoiseksi. Pohjoispohjanmaalaisen, protestanttisen kasvatuksen vuoksi minulla on hirvittävän tarve osoittaa, että olen ihan tavallinen, kunnollinen veronmaksaja, mutta sisimmässäni elän kuitenkin symbolien, ideoiden ja merkitysten maailmassa. Tunnen kaiken aikaa, että kaksi voimaa taistelee sisälläni, enkä koskaan osaa päättää, kumman puolelle kallistuisin enemmän. Valitsemisen vaikeus on siinä, ettei kumpaakaan todellisuutta voi objektiivisen perustein tuomita toista paremmaksi tai huonommaksi vaan valinnan pitäisi perustua havaintoon siitä, kumpi maailma tuottaa enemmän subjektiivista mielihyvää. Oma mieleni ei kuitenkaan taivu tässä asiassa subjektiivisten arvostusten tekemiseen, sillä lapsuudessa omaksumieni asenteiden ja roolimallien vuoksi kammoan ajatusta vapaamielisestä ja boheemista elämäntyylistä, mutta luontaisten taipumusteni vuoksi en kuitenkaan saa suurta mielihyvää perinteisenkään elämäntyylin vaalimisesta. Tuntuu siis siltä, että kallistuin pohdinnoissani sitten mihin suuntaan tahansa, mieli lyö henkisen jarrun pohjaan ja kieltää minua ajattelemasta asiaa. 

Tällaisia lauantaipäivän mietteitä Helsingistä. Olisi ihanaa, jos pystyisin tiivistämään ja konkretisoimaan ajatukseni luettavampaan muotoon, mutta siihen vaadittaisiin tällä hetkellä toinen neljän viikon mittainen kypsyttelyjakso lisää. Pähkinänkuoressa voidaan kuitenkin sanoa, että elän mielenkiintoisia aikoja, ainakin henkisesti. Ristiriitojen kohtaaminen on siinä mielessä hyvä asia, että se yleensä synnyttää loppupeleissä jotain hedelmällisempää ja totuudenmukaisempaa kuin pelkästään yhteen näkökulmaan juuttuminen. (Teesi kohtaa antiteesin, siitä syntyy synteesi ja niin poispäin...) Sen vuoksi olen lähinnä olen onnellinen, että joudun täällä Helsingissä ollessani asettamaan kyseenalaiseksi oman rakkauteni työntekoa ja "yhteiskuntakelpoisuutta" kohtaan ja pohtimaan tarkemmin, mikä minut loppujen lopuksi tekee onnelliseksi: tunne siitä, että olen muille hyödyllinen, vai eläminen vapaasti, omaa mieltä ja kehoa kunnioittaen. Molempia tavoitteita pystyn tuskin elämäni aikana saavuttamaan, ellei joko yhteiskunnan asenteissa tai omassa elämässäni tapahdu jotain merkittävää muutosta.

PS. "Loppukevennykseksi" yksi biiseistä, joita olen viime aikoina kuunnellut pitäessäni meditaatiohetkiä piikkimaton päällä. Rakastan sitä, miten hengellinen tunnelma biisissä on. 


3 kommenttia:

  1. "Entä jos minun ei olekaan tarkoitus elää elämääni ns. perinteisesti työ- ja perhekeskeisesti vaan "vieraantua" ihan reippaasti yhteiskunnasta ja tavoitella rahan ja materian sijasta henkistä hyvinvointia ja rauhaa ja rakkautta muita ihmisiä sekä itseä kohtaan?"

    Ovatko nämä ehdottomasti toisensa poissulkevia? Voiko töitä tehdä ja saada siitä korvausta kuitenkin ja silti tavoitella noita mainitsemiasi asioita? Ei kai hyvän työn ja palkan ja suorittamisen ole pakko olla pelkät itseisarvot, kai työstä ja työssä voi toteuttaa itseään muutenkin ja toisaalta vapaa-ajan viettää siten kuin parhaaksi näkee.

    Mua väsyttää tässä elämässä ehkä kaikkein eniten jatkuva täydellinen vastakkainasettelu.

    VastaaPoista
  2. Työ ja hyvinvointi eivät tietenkään sulje pois toisiaan. Olen vain omalla kohdallani huomannut, että minun on vaikea sopeutua nykyiseen kahdeksan tunnin työjärjestelmään tehokkuusvaatimuksineen. Monissa töissä arvostetaan ripeää ja tehokasta työotetta, ja se kuormittaa minua enemmän kuin haluaisin myöntää. Yleensä jokaisen työpäivän jälkeen ensimmäinen toiveeni on vain mennä kotiin, käpertyä peiton alle ja makoilla siellä loppupäivä. Näin töissä käyminen väistämättä syö aikaa ja energiaa sosiaaliselta elämältä ja liikunnan harrastamiselta.

    Toisaalta taas turhaannun helposti silloinkin, jos joudun tekemään hiljaista työtä yksikseni ilman mitään ulkopuolisia ärsykkeitä (esimerkiksi tutkimustyötä). Kaipaan siis jonkinlaista menoa ja vilinää elämääni, en vain tykkää liiallisesta kiireen ja suorittamisen tunteesta. Mutta missäpä työssä ei nykyään pitäisi suorittaa? Aika harva työnantaja miettii työvaatimuksia siitä näkökulmasta, kuinka hauskaa se olisi työntekijän kannalta.

    VastaaPoista
  3. On niitäkin työpaikkoja, missä työnantaja miettii ja uskoisin sen olevan jopa nouseva trendi. Ei niistä vaan puhuta julkisuudessa...

    Mun taustalla on se, että oon ollu ollut sairaalassa töissä. Sehän on hirveän pakkotahtinen ympäristö ja tappaa ihmisen luovuuden kovin nopeasti. Eihän se työ sopinut mulle yhtään, kun joku muu saneli sen mitä tehdään ja koska. Nykyään oon kuitenkin sellaisessa työssä, jossa voin itse pitkälti päättää miten hommat teen ja aikataulutan. Kukaan ei estä lähtemästä vaikka uimaan keskellä päivää. Muutenkin, kun työ on mielekästä, ei se 37,5 tuntia viikossa enää tunnu yhtään niin väkisin tehdyltä kuin aiemmin elämässä se sairaalatyö.

    Mutta hyvä näitä on miettiä ja kokeilla(!!!!) mikä käy itselle.

    VastaaPoista