Olen viime aikoina pohtinut paljon suomalaisuutta. Ja vielä tarkemmin sanottuna suomalaista "puhumattomuuden kulttuuria". Kaikki suomalaiset kyllä tietävät stereotypian "kansasta, joka vaikenee molemmilla kotimaisilla" ja jolle tunteista puhuminen on vaikeaa, mutta ainakin itselleni on ollut aina epäselvää, mistä kyseinen stereotypia juontaa juurensa. On aina tehnyt mieli heittää takaisin vastalause: "Siis miten niin vaietaan ja koetaan vaikeaksi? Juuri äsken kuuntelin 10 minuuttia kaverin valitusta siitä, kuinka nykyinen opintotukijärjestelmä on tehoton. Ja eilen toinen kaveri avautui siitä, kuinka pahalta tuntuu lähteä töihin aamukuudelta. Mitä tämä sitten on, jos ei tunteista puhumista?"
Stereotypian paikkansapitävyys on selvinnyt minulle vasta pienimuotoisen "kulttuuritörmäyksen" jälkeen. Ystävystyttäni erään ulkomaalaisen kaverin kanssa (jonka kotimaa on tuottanut muun muassa tämän ja tämän kaltaiset kansallisaarteet) olen joutunut kohtaamaan oman suomalaisen estyneisyyteni kokonaisvaltaisemmin kuin koskaan aiemmin. Kyseinen kaveri ei koe henkilökohtaisista ongelmista ja tunteista puhumista omalle luonteelleen kovin ominaiseksi, mutta silti hän on ystävyyssuhteessamme se, joka nostaa esille "avautumisen" tärkeyden kerta toisensa jälkeen. Ja jos minulla on konflikti itseni tai muiden ihmisten kanssa, hän lähes väistämättä ehdottaa ratkaisuksi puhumista, kun taas itse turvautuisin mieluummin ihan mihin tahansa muuhun keinoon (kuten huomaamattomaaan vihjailuun tai passiivisaggressiiviseen murjotukseen). Sen vuoksi suuri osa keskusteluistamme näyttää tältä:
Minä *jäätävä vuodatus asiasta, joka painaa mieltä*
Kaveri *ymmärtäväinen vastaus*
Minä *ymmärrys omasta avautumisesta ja siitä seuraava häpeä*
Minä: "Sori nyt ihan hirveesti, kun tuli avauduttua tällä tavalla. Univelka painaa, en oikein osaa ajatella järkevästi nyt."
Kaveri: "Totta kai saa avautua, mehän ollaan kavereita."
***
Minä: *tunnepitoinen avautuminen siitä, kuinka joku ystävistä tai tuttavista vaikuttaa surulliselta/yksinäiseltä/eksyneeltä/yms. ja tekisi mieli auttaa jotenkin*
Kaveri: "Jos sä vaikka juttelisit asiasta sen kanssa?"
Minä: "En mä tiiä, miten tollasista asioista puhutaan... Mut ehkä mä lähetän sille jonkun hauskan Youtube-videon."
***
Minä: "Hitto ku ottaa päähän henkilö X. Nyt on kyl viimeinen kerta, kun se tekee noin. Ens kerralla mä en vaan vastaa mitään."
Kaveri: "Eikös ois järkevintä yrittää puhua ensin?"
Minä *hetken hiljaisuus*
Minä: "Tuskin se mitään auttais... Tulis vaan hirveen kiusallinen keskustelu. Ja pitäis sen itekin toi tajuta."
Vasta nämä keskustelut ovat saaneet minut tajuamaan, kuinka vaikeaa omien tunteiden jakaminen itselleni (ja monelle muulle suomalaiselle) todella on. Kyllä Suomessa osataan valittaa asioista, mutta kuinka moni "normaali" suomalainen uskaltaa avautua esimerkiksi yksinäisyyden kokemuksesta tai rakkauden kaipuusta muille ihmisille? Tai näyttää avoimesti tunteita muulloinkin kuin aamuyön laskuhumalaisina hetkinä? Uskallanpa veikata, että ei kovin moni. Meidän mieltämme painaa kollektiivinen, sotatraumojen synnyttämä henkinen lukko, joka saa meidät kuolemaa uhmaavan sotilaan lailla hautaamaan herkimmät tunteemme syvälle mielen uumeniin.
Ironista tässä omassa "ymmärryksen puutteessani" on se, että olen itsekin jonkinlainen puhumattomuuden kulttuurin uhri. Sairastuin 14-vuotiaana anoreksiaan ja kamppailin kyseisen sairauden kanssa lähes kymmenen vuotta. Elin siis suurimman osan teinivuosistani alipainoisena, masentuneena ja tavallisen nuoren elämästä vieraantuneena. En muista kuitenkaan koskaan käyneeni kunnollista keskustelua sairaudesta perheenjäsenten tai kavereiden kanssa. Saatoimme puhua kyllä sairaalahoitojen järjestämisestä ja syömisen tärkeydestä, mutta keskustelut aiheesta jäivät väistämättä kyseiselle asteelle. Anoreksiani oli siis todellinen virtahepo olohuoneessa: kaikki kyllä tiedostivat sen läsnäolon, mutta kenellekään ei riittänyt rohkeutta nostaa aihetta esille. Kaikista vähiten itselläni. Minua hävetti oma heikkouteni ja kyvyttömyyteni päästä sairaudesta eroon ja pysymällä hiljaa aiheesta kykenin uskottelemaan itselleni, että tilanne oli muiden mielestä ihan hallinnassa. En myöskään halunnut rasittaa läheisiäni omista tunteistani avautumalla. Pohjoispohjanmaalaiseen kulttuuriin kasvaneena olin tottunut siihen, että kaikkein kipeimmistä tunteista puhuminen on jonkinasteinen tabu, ja aran, ylitunnollisen teinitytön mielessä kyseisen tabun rikkominen tuntui vielä raastavammalta ajatukselta kuin omien tunteiden tukahduttaminen jatkuvalla paastoamisella.
Sairaudesta vaikeneminen jatkui omalla kohdallani yli kuusi vuotta. Olin ehtinyt siirtyä jo yliopistoon ja aloittaa fuksivuoteni ennen kuin ensimmäisen kerran avauduin jollekin lähipiiristä siitä, miksi en pysty syömään kunnolla. Muistan vieläkin hyvin kyseisen päivän. Elettiin vapun jälkeistä toukokuuta, aurinko paistoi lämpimästi pilvettömällä taivaalla ja minulla oli suunnitelmissa lähteä iltapäivällä lenkille. (Käytin silloin ensisijaisena laihdutusmetodina jatkuvaa liikuntaa ja pieniä annoskokoja.) Lenkkiä ennen minun piti kuitenkin käydä ystäväni luona hakemassa USB-tikulle kuvia vapun vietosta. Kyseinen kaveri oli leiponut omenapiirakkaa ja halusi minun istuvan hetkeksi hänen seurakseen ennen kuin hoitaisimme kuva-asian alta pois. Juttelimme niitä näitä omenapiirakan äärellä noin tunnin ajan, ennen kuin kaveri otti tavallista lempeämmän äänensävyn ja kysyi: "Mitä sulle oikeasti kuuluu, koulukiireiden lisäksi?"
"Mitä sulle oikeasti kuuluu?" Hyvin yksinkertaisen ja viattoman kuuloinen kysymys mutta siinä hetkessä se iski minua jonnekin syvälle tunnehermoon. Kaikki kaverin äänensävyssä ja olemuksessa viittasi siihen, että hän oli huomannut ongelmani syömisen kanssa ja olisi nyt valmis keskustelemaan asiasta. Ja lopulta minä avauduinkin ihan kaikesta. Kerroin yksinäisyyden ja outouden kokemuksista, koulukiusaamisesta, perheongelmista, nälän tuomasta mielihyvästä ja monesta muusta mieltäni painaneesta asiasta. Itkin kuukausia sisällä pitämäni surun ulos, ja lopulta itki myös kaverini. Tähän molemminpuoliseen avautumishetkeen kului lopulta kuusi tuntia ja pääsin vasta iltakuuden aikaan lähtemään kotiin.
Tämä kuulostaisi varmasti monen suomalaisen korvaan suorastaan painajaismaiselta vierailulta. Tunteiden vuodatusta, itkemistä ja vielä päälle halauksia, hyi olkoon. Mutta minun täytyy sanoa, että tunsin kyseisen keskustelun jälkeen oloni paremmaksi kuin moniin vuosiin. En tuntenut enää edes tarvetta lähteä juoksulenkille vaan sen sijaan kävelin läheiseen metsään ja haistelin ilmassa leijuvaa kasvien tuoksua kuin olisin havainnut niiden olemassaolon ensimmäistä kertaa elämässäni. Sillä kyseisellä hetkellä myös päätin, että en antaisi anoreksian enää nujertaa itseäni vaan ryhtyisin nauttimaan elämästä. Ja se päätös onkin pitänyt kohtuullisen hyvin, muutamaa lievempää takapakkia lukuun ottamatta. Nykyään tunnen olevani lähes yhtä terve kuin ennen anoreksian alkamista enkä koe enää tarvetta ratkaista päänsisäisiä ongelmiani syömättömyydellä tai ahmimisella.
Tervehtymisestä huolimatta tunteista puhuminen tai niiden näyttäminen ei ole kuitenkaan muuttunut juuri helpommaksi. Pystyn itkemään, kiukuttelemaan, ärhentelemään yms. ulkomaalaiselle ystävälleni, sillä hänen ei-suomalaisuutensa vapauttaa minut olemaan hänen seurassaan tunteellisempi. Mutta suomalaisten läheisteni kanssa avoimesti puhuminen on vieläkin jossain määrin vaikeaa. Huomaan kyllä näin anoreksiasta toivuttuani, etten ole ainoa päänsisäisten mörköjen kanssa painiva ihminen, mutta minulla ei yksinkertaisesti ole vielä riittävästi rohkeutta "mitä sulle oikeasti kuuluu" -kysymyksen esittämiseen. Tunnen pelkoa siitä, että osoittamalla huolta toista kohtaan avaan niin suuren määrän patoutuneita ajatuksia ja tunteita, ette kykene pitämään tilannetta hallinnassa ja hukutan sekä itseni että läheiseni kyseisen padon alle. Ymmärrän siis hyvin, miksi puhumattomuuden kulttuuri hallitsee yhä suomalaista yhteiskuntaa. Meitä ei ole opetettu puhumaan tunteista ja sen vuoksi ajatus uudemmasta, avoimemmasta keskustelukulttuurista tuntuu oudolta, suorastaan pelottavalta. Toivon silti kipeästi, että muutos tapahtuisi, sillä en halua enää yhdenkään ihmisen uhraavan hyvinvointiaan puhumattomuudelle ja omien tunteidensa vähättelylle, kuten itse aikoinaan anoreksiavuosina tein.
Koska kirjoittaminen on itselleni helpompi tapa viestiä, tämä kirjoitus on nyt eräänlainen "Mitä sulle oikeasti kuuluu?" -viesti kaikille niille ihmisille, jotka ovat eksyneet blogia lukemaan ja voivat samaistua tekstiini. Toivon, että muilla on enemmän rohkeutta puhua omista tunteistaan tai avata keskustelu läheisen ihmisen kanssa ennen kuin päänsisäiset möröt kasvavat liian suuriksi. Jos itse olisin tajunnut avautua yksinäisyyden ja turvattomuuden kokemuksistani ajoissa, olisin saattanut välttyä vuosia kestäneeltä taistelulta anoreksian kanssa ja saada elämääni kymmenen tervettä ja (ainakin puolittain) onnellista elinvuotta lisää. Enää en voi saada noita vuosia takaisin. Voin vain toivoa, että toimin muille hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka tärkeä osa hyvinvointia tunteista puhuminen on. Tunteista puhuminen ei nimittäin pelkästään selkeytä ajatuksia, tuo lohtua ja luo läheisyyttä; parhaimmillaan se voi jopa säästää ihmishengen.
Omistankin tämän biisin kaikille niille, jotka uskaltavat aloittaa kipeitä keskusteluja aurinkoisina kevätpäivinä. Olen yhdelle teistä enemmän kuin palveluksen velkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti